”Yhteisö” Pykälässä – Missä se on ja miten siihen pääsee mukaan?
Teksti ja kuvat: Elmo Väätäjä
Tällä palstalla (entinen?) Pykälä-aktiivi ja Inter Vivosin syksyn Bergenin kirjeenvaihtaja Elmo Väätäjä kirjoittaa Pykälästä pykälisteille kokemuksen syvällä rintaäänellä – tai sitten paatoksella, johon vain todellinen ainejärjestösetä pystyy.
Yhteisö sitä, yhteisö tätä, meidän Pykälä joojoo. ”Yhteisöstä” jankuttaminen on paitsi koko Pykälän, jonka kanssa olen jo puolikkaan vuosikymmenen ja käytännössä koko aikuisikäni kulkenut yhteistä matkaa, myös tämänkin aviisin hallituksen palstojen ja muiden kirjoitusten1 top-kliseitä vuodesta ja numerosta toiseen. Yhteisöstä, yhteisöllisyydestä ja niiden merkityksestä on valtavan helppo keksiä korulauseita hallitusvaalipuheisiin ja maalailla näin Suvilahdenkadun ylle hattaraista taivaanrantaa – itse olen tähän kenties syyllinen enemmän kuin kukaan muu.
Kuitenkin nimenomaan erilaisiin yhteisöllisyyden ilmentymiin kohdistuu myös valtaosa Pykälään kohdistuvasta kritiikistä. Esimerkiksi IV:n edellisen numeron Hot Take -palstalla nimimerkki Pettynyt ulkopuolinen totesi, että ”[b]ilevaliokunnissa on enemmän kyse valiokuntaporukalla hauskanpitämisestä, kuin varsinaisesta bilejärkästä”. Ymmärrän Pettyneen ulkopuolisen närkästyksen hyvin: toivon itsekin Pykälän bileisiin saapuessani järjestelyjen olevan kohdillaan ja palvelun pelaavan. Aikoinaan ajattelin jopa, että en hae bilevaliokuntaan, sillä muut voivat järjestää bileet, joista voin itse tulla sitten nauttimaan. Rusinoiden poiminta pullasta vaikutti ilmiselvältä pelimiehen liikkeeltä.
Samalla kun ”yhteisö” on siitä puheita pitäville ja sillä taivaanrantaa maalaaville täysin totta ja aito kokemus, voi se jollekin, joka ei tuota kokemusta jaa, olla jotain täysin tunnistamatonta tai vähintään jotain, mihin ei itse koe kuuluvansa. Kokemus yhteisön ulkopuolisuudesta ei kuitenkaan usein ole pelkästään neutraali tai hämmennyksenomainen – sen sijaan kokemukseen voi liittyä negatiivisia tunteita ja tietynlaista halveksuntaa, joiden tyypillisiä oireita tuntuvat olevat aktiiviporukan (puoli)julkinen (anonyymi) halveksuminen ja toiminnan kutsuminen esimerkiksi ”rinkirunkuksi”. Ilmiö ei ole tuttu pelkästään Pykälästä tai korkeakouluopiskelijajärjestöistä: esimerkiksi eri puolilla Suomea lukioiden Jodel-kanavilla jatkuvan kritiikin kohteena on opiskelijakunta-aktiiveista koostuva ”lukio X:n eliitti”, joka kertoman mukaan vain keskittyy hauskanpitoon omassa porukassaan. Go figure.
1 Sekä kaikkien muiden opiskelija- ja muidenkin yhteisöjen yhteydessä käytyjen keskustelujen. Reflektoin tässä tekstissä Pykälää, joka on ainoa oikea järjestökotini, mutta sanotut asiat soveltuvat epäilemättä yhteisöön kuin yhteisöön.
Rohkenen väittää, ettei jokainen Pykälä-palopuheiden pitäjäkään tunnista, mistä se yhteisö, jota he niin rakastavat, todella syntyy – ainakin itselleni asia on alkanut valkenemaan vasta Pykälä-urani ehtoopuolella, vuosia omien polttavimpien yhteisöpuheiden jälkeen. Uskonkin, että tämän yhteisökokemusjakolinjan kummaltakin puolelta itsensä löytävät hyötyisivät paremmasta ymmärryksestä siitä, mistä tämä ”yhteisö” todella kumpuaa ja sitä kautta kenties syntyvästä käsityksestä siitä, mikä todella on Pykälän tarkoitus. Siksi haluankin pyrkiä selittämään, mistä yhteisö käsitykseni mukaan löytyy ja mikä saa ihmisen tuhlaamaan tyhjänpäiväiseen ainejärjestötoimintaan lukemattomia tunteja, jotka olisi voinut sijoittaa itseensä tai käyttää muuten optimaalisemmin.
Kiteytettynä: yhteisö syntyy niiden kesken, jotka tuntevat keskenään yhteisöllisyyttä, ja yhteisöllisyyttä tuntevat keskenään he, jotka tekevät yhdessä. Tai vielä lyhyemmin: yhteisö syntyy yhdessä tekemisestä. Yhdessä tekemisen riemuvoittoja ovat yhteisten haasteiden, vastoinkäymisten ja vihollisten selättäminen. Tässä prosessissa noista haasteista ja vihollisista muodostuu myös yhteisön jäseniä yhteen sitova liima: niistä voi valittaa ja vitsailla. Siinä missä työelämässä näitä voi olla ikävä esihenkilö, omalaatuinen vakioasiakas tai suolakaivosta muistuttava datahuone, Pykälässä niitä ovat muun muassa valiokuntalaisille aamunsarastukseen jatkuva bilejärkkä, yrsulle aina erikoisimpia kaneja hatuistaan neuvotteluissa vetävät yhteistyökumppaneiden edustajat, Spexin lavastajille liisteröinti tai tiedotusvastaaville matrikkelit, jotka eivät koskaan valmistu.
Kun puhutaan yhteisöstä ennen kaikkea kokemuksena siihen kuulumisesta tai kuulumattomuudesta, ei yhteisö ole joku vaikeasti käsin kosketeltava, mutta kuitenkin olemassa oleva asia, johon joko kuuluu tai ei. Kyse on ennen kaikkea yhteisöllisyyden tunteesta, jota koetaan suhteessa muihin yhteisön jäseniin. Vaikka yhteisöön kuulumisen muodolliset edellytykset, kuten jäsenyys Pykälässä tai jopa valiokunnassa, täyttyisivät, vaatii yhteisöön kuulumisen tunne työtä: minimissään tämä voi olla paikalle saapumistaja osallistumista, mutta useimmiten se on myös muuta vaivannäköä. Kokemus yhteisöstä voikin jäädä vaisuksi valiokuntalaisellekin tai muulle viranhaltijalle, jos keskittyy vain oman tonttinsa tarkkarajaiseen hoitamiseen muuten vastuuta kartellen ja esimerkiksi bilejärkistä mahdollisimman aikaisin häippäisten.
Aikaamme kuvaa internetin lentävä lausahdus ”Everybody wants a village, but nobody wants to be a villager”. Halutaan, kuten itsekin luulin valiokuntaan hakemisen ohittaessani pystyvän, poimia rusinat pullasta yhteisöllisyyden suhteen. On kuitenkin – kuten on sanomattakin selvää – naiivia ajatella, että pelkästään bileisiin osallistumalla voisi saada saman yhteisöllisyyden ja yhteisön kokemuksen, kuin esimerkiksi järjestävän valiokunnan jäsenenä.
Viimeistään tässä kohdin syväluotaavaa yhteisöpohdintaa on hyvä kysyä, mikä on Pykälän tarkoitus. Onko se tuottaa jäsenilleen tuotteita, kuten kerhotilat ja niissä järjestettävät hyvät bileet? Onko se olla paikka, jossa voi kerryttää kokemusta työelämää varten? Onko se opintoedunvalvonta? Vai olisiko se vain olla yhteisö? Itse olentaipuvainen uskomaan, että vastaus löytyy listan lopusta2, mutta siihen päästäksemme meidän täytyy muun muassa etsiä ensin vastaus siihen, mikä on elämän tarkoitus.
2 Tarkalleen ottaen sen kahdesta viimeisestä kohdasta. Tässä yhteydessä on kuitenkin mahdollista mainita opintoedunvalvonta koko Pykälän olemassaolon syynä ja perimmäisenä tarkoituksena ainoastaan näin alaviitteen tasolla. Vuolas kiitos kaikille opintoedunvalvontaan osallistuville ja lämmin suositus kaikille muille kiinnostua siitä enemmän!
Edellä mainitun lentävän lausahduksen lisäksi aikaamme kuvaa ajatus siitä, että kaikella tekemisellä ja ajankäytöllä pitää olla joku jotain päämäärää tukeva tarkoitus. Tässä ajattelussa Pykälä-virat ovat CV-merkintöjä, jotka ovat kiitos tehokkaasti ja ammattimaisesti järjestetyistä bileistä. Mielestäni tällainen tehokkuus- ja tarkoituksenmukaisuus-mindsetin värittämä käsitys opiskelijaelämästä (määriteosa ”opiskelija”, perusosa ”elämä”) on kirouksenomainen, ja vie sitä vieraaseen ja väärään suuntaan. Tehokkuuden, suorittamisen ja tarkoituksenmukaisuuden sijaan opiskelijaelämässä tulisi olla kyse siitä itsestään, elämisestä. Minulle tämä tarkoittaa ennen kaikkea turhanpäiväistä joutilaisuutta sekä ajan tuhlaamista hauskoihin mutta turhiin asioihin, yhdessä.
Tehokkuus- ja tarkoituksenmukaisuus-mindset vääristää käsitystä opiskelijaelämästä myös siellä, missä se luulee sitä eniten palvelevan, eli pohdittaessa, mikä on Pykälä-aktiivisuuden merkitys CV:ssä ja kannattaako vaikkapa hallitukseen pyrkiä siksi, että työnantajat arvostavat kokemusta jostain tietystä virasta. Vierastan koko keskustelua, koska mielestäni se ohjaa ymmärtämään yhtälön molemmat puolet – sekä Pykälä-aktiivisuuden että työnantajan odotukset – täysin väärin. Siinä toiminta Pykälässä pelkistetään opportunistiseksi helppojen pisteiden keräämiseksi rekrytoijien silmissä, ja toisaalta rekrytoijien hakijoihin kohdistamat odotukset pelkistetään listaksi täytettäviä kriteerejä. Oman kokemukseni mukaan molemmissa on ennemminkin kyse yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä: jokainen tuntemani Pykälä-aktiivi tekee mitä tekee rakkaudesta lajiin ja yhteisöön ja varmasti myös kokeakseen yhteisöllisyyttä. Rekrytoijat puolestaan haluavat löytää erilaisten järjestövirkojen ja näennäisten kokemusten takaa ihmiset, jotka laittavat itsensä likoon omassa yhteisössään. (Vaikka ajatus näinkin henkilökohtaisten ja inhimillisten ominaisuuksien valjastamisesta kapitalistin hyväksi hieman etoo.)
En tiedä, mitä konkreettista, mitattavaa hyvää Pykälän netin kanssa nysvääminen yömyöhään, IKEAsta uusien astioiden hakeminen Suvilahdenkadulle, pariin nettisivu-uudistukseen osallistuminen, Haluatko oikkariksi -rastin pitäminen n:nnen vuoden opiskelijana tai vaikkapa tuntien upottaminen tämän artikkelin sanamuotojen hiomiseen on minulle tuonut tai tulee tuomaan. Sen tiedän, että oman korteni kekoon kantamalla olen tullut osaksi yhteisöä nimeltä Pykälä, ja se on ollut aikuisikäni määrittävimpiä tekijöitä sekä ehdottomasti parhaita asioita, joita minulle on koskaan tapahtunut. Tunne on niin vahva, että se saa minut uskomaan, että Pykälän tarkoitus on juuri tämä: olla yhteisö ja tarjota mahdollisimman monelle pykälistille edes murto-osan siitä, mitä se on tarjonnut minulle.
Pettynyt ulkopuolinen on siis kommenttinsa kanssa asian ytimessä: bilevaliokunnissa todella on enemmän kyse hauskanpidosta yhdessä kuin varsinaisista bilejärkistä. Oikea paikka kommentille ei kylläkään löydy Hot Take -palstalta, vaan Pykälän toimintasuunnitelmasta.
Se, että Pykälässä pidetään hauskaa ja nautitaan keskinäisestä yhteisöllisyyden tunteesta, ei ole syyllistämisen tai kritiikin paikka, vaan merkki siitä, että Pykälä täyttää tarkoitustaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi bilevaliokuntalaisten ja kaikkien muidenkin pykälistien velvollisuus olla toisilleen avoimia ja ystävällisiä sekä pyrkiä parhaansa mukaan teoillaan, sanoillaan ja olemuksellaan toivottamaan kaikki tervetulleiksi osaksi Pykälää – päinvastoin, sillä niin yhteisöstä pidetään huolta.
Yhteisö ei tule annettuna, eikä sellaista voi siksi ilman omia uhrauksia vaatia. Yhteenkuuluvuutta tuntee ja yhteisöön pääsee, kun tekee asioita yhteisön eteen. Pykälässä tämä voi olla tuolien kantamista niska limassa, ideoiden pomputtelua tai ihan vain kuuntelua Inter Vivosin toimituskokouksissa, kv-viikko-, vuosijuhla- tai sillistoimikuntaan untuvikkona mukaan lähtemistä taikka melkein mitä hyvänsä muuta. Saadakseen kylän pitää haluta olla kyläläinen.
Oma keskustelunsa on, tukeeko Pykälän jäykkä valiokuntarakenne erityisen hyvin mukaan pääsemistä tai pidetäänkö ovia tarpeeksi avoinna niille, jotka heräävät opiskelijaelämään vasta phuksisyksyn, phuksivuoden tai vaikka nelosvuoden jälkeen. Näihin kysymyksiin jään odottamaan vastauksia tulevaisuuden Pykälä-johtajilta.
Sitä ennen suosittelen pettyneitä ulkopuolisia olemaan kysymättä, mitä Pykälä voi tehdä teille, vaan kysymään – mieluusti kieli poskessa –, mitä te voitte tehdä Pykälälle. Näin nimittäin voi löytää yhteisön.
Kirjoittaja on toiminut Pykälässä muun muassa hallituksen tiedotusvastaavana ’23, phuksikapteenina ’25, Inter Vivosin päätoimittajana ’25 ja toimitussihteerinä ’24, Spexin viestintävastaavana ’22 ja ’24, laulukirjatoimikunnassa ’24, tuutorina ’22 ja ’24, matrikkelitoimikunnassa ’21, kv-viikkotoimikunnassa ’22, ’21 ja ’24 sekä Mökkipelikerho Mörönsilmän ja Pykälän Aallon hallituksissa. Hän ei sen sijaan ole koskaan ollut yhdenkään Pykälän valiokunnan jäsen.
