Usko, toivo, opiskelijaelämä
Teksti: Astrid Kauppinen ja Viivi Karjalainen
Viime vuosikymmeninä nuorten suhde uskontoon on näyttäytynyt pitkälti tasaisen maallistumisen ja instituutioiden purkautumisen kautta. Kirkon penkit ovat tyhjentyneet ja kristillisyyttä on Suomessa pidetty lähinnä vanhoillisen ja kaavoihin kangistuneena reliikkinä. Nyt trendi näyttää kuitenkin saaneen uuden suunnan: pinnan alla on herännyt uudenlaista, entistä vahvempaa hengellistä liikehdintää. Erityisesti nuorten miesten uskonnollisuuden on katsottu tutkimuksissa kääntyneen nousuun. Tämä kehitys heijastuu suoraan myös opiskelijaelämään: Helsingin seudun korkeakouluissa järjestetään enenevissä määrin erilaisia uskonnollisia tapahtumia ja kokoontumisia. Inter Vivos vieraili kolmessa kristillisessä opiskelijoille suunnatussa tapahtumassa.
Strobovaloja ja ilmaisia Raamattuja: Carry the Love Aalto
On sateisen pimeä maaliskuinen ilta ja suuntanamme on Otaniemi. Olemme matkalla Carry the Love -tapahtumaan jonne löysimme tiemme Astridin bongaamaan Instagram-päivityksen kautta. Bion linkistä ilmottauduttuamme täyttyi sähköpostilaatikkomme hengellisellä hypellä. Yhdessä viestissä tapahtumaa kuvailtiin seuraavasti: “Carry The Love is a one to two day gathering created to help you experience what’s possible when you encounter Jesus and unleash the courage and calling He’s placed inside of you.”
Ratikasta noustessamme tuijotamme HSL-sovellusta hämmentyneinä. Lähdemme kuitenkin seuraamaan kahta ratikasta kanssamme pois jäänyttä ikäistämme tyttöä toivoen, että heitä seuraamalla löydämme oikean osoitteen. Kenties Herra lähetti nämä suojelusenkelit polullemme, sillä päädymme oikeaan osoitteeseen. Tapahtumapaikan edustalla pyörii joukko iloisen näköisiä nuoria aikuisia jotka viittovat meitä luokseen. Pihalle on pystytetty koju, jonka banneriin on kirjoitettu “FREE BIBLES”. Ohitamme kojun hymyillen ja talsimme lyhdyin koristeltua polkua tapahtumapaikan oville.
Astuessamme sisään kävijöistä kuhisevaan halliin ottaa meidät halaten vastaan ekstaattinen nuori nainen, joka esittelee itsensä ja kysyy vuorostaan meidän nimiämme. Nainen on olemukseltaan lämmin ja vaikuttaa olevan aidosti onnellinen siitä, että juuri me olemme saapuneet tapahtumaan. Hän ohjeistaa meitä jättämään takkimme narikkaan ja teemme työtä käskettyä.
Tapahtumatila koostuu kahdesta isosta hallista: ensimmäisessä sijaitsee narikka ja toisessa, vielä suuremmassa tilassa, sijaitsee suuri soittimilla koristeltu lava ja laaja katsomo kahdessa kerroksessa. Paikalla on jo melkoinen määrä ihmisiä, minkä vuoksi päätämme varata paikat takarivin käytäväpaikoilta.
Ennen tapahtuman alkua jonotamme kuitenkin vielä vessaan. Salakuuntelun tuloksena meille selviää, että moni vierailija on saapunut tapahtumaan kaukaa, jopa ulkomailta. Tunnelma jonossa on innostunut ja yhteisöllinen: toisilleen tuntemattomat naiset jutustelevat kuin vanhat ystävykset.
Tapahtuma saa alkunsa eeppisellä lyhytelokuvalla. Lyhytelokuva nostattaa yleisön mieltä ja saa jokaisen paikalla uskomaan, että olemme jonkin suuren ja merkityksellisen äärellä. Tapahtuman järjestäjien, Circuit Ridersin, motto kuuluu “For those who do”. Me yleisössä olemme heitä, jotka tekevät. Jos en tietäisi missä olen, voisin erehtyä istuvani Slushin katsomossa.
Katselen ympärilleni ja yritän analysoida tapahtuman kävijäkuntaa. Suurin osa kävijöistä on parikymppisiä opiskelijoita, mutta joukossa näkyy myös vanhempaa, arviolta 30–50-vuotiasta väkeä. Nuoret ovat ryhmittyneet isoiksi ystäväporukoiksi, joissa vallitsee käsinkosketeltavan yhteisöllinen meininki. Vaikka tyylejä on monenlaisia, suosituimmaksi asusteeksi nousevat erilaisten hengellisten vaatebrändien hupparit, joihin printatut tekstit ylistävät Luojaa. Hupparien street style -estetiikka tuo mieleen maalliset trendibrändit. Samaan aikaan takanamme seisoo joukko khakeihin pukeutuneita nuoria miehiä, jotka näyttävät eksyneen tapahtumaan suoraan rahoituksen luennolta. Kävijäkunta on kiehtova sekoitus eri maailmoja.
Lyhytelokuvan jälkeen alkaa ylistys. Oloni on kuin Flow-festivaaleilla: strobovalot välkkyvät, musiikki on kovaa soivaa pop-rockia eikä kappaleita erota maallisesta radiomusiikista mikään muu kuin niiden sisältö. Sanoitukset on heijastettu isolle screenille, jotta jokainen osaa laulaa mukana. Lyriikat kaikuvat suoraan Jumalalle:
”Enkelit huutaa: Pyhä Herra Jumala! Koko maa vastaa: Pyhä sä oot!”
”Death couldn’t hold you down, hell couldn’t steal your crown!”
”Pyhä Henki me huudetaan, sytytä nää soihdut, sytytä tää maa!”
Satapäisen yleisön kädet kohoavat yksitellen ilmaan. Moni sulkee silmänsä ja vaikuttaa kokevan musiikin syvällä sisimmässään. Osa itkee. Nainen edessämme putoaa polvilleen.
Miltei puolituntisen ylistyksen jälkeen siirrytään puheisiin. Lavalla vierailee useita puhujia, joita kaikkia yhdistää sujuva amerikkalainen aksentti. Vihdoin päästään illan pääsaarnaan, jonka pitää ”Fortnite-proksikin” tituleerattu Ian.
Ian on arviolta 25-vuotias kiharapäinen amerikkalaismies. Hänen kanssaan lavalle astelee suomalainen, hieman nuorempi mies, joka toimii tulkkina. Kaksikko esiintyy täydellisessä symbioosissa: Ian puhuu muutaman virkkeen, pitää tauon kääntäjän puheenvuoroa varten ja jatkaa taas vaivattomasti. Puhujana Ian on karismaattinen ja viihdyttävä. Hän pohjustaa saarnansa eläväisellä lapsuustarinalla. Tarinassa hän yrittää tehdä vaikutuksen alakoulun ihastukseensa parkour-tempulla, mutta päätyykin loukkaantumaan nolosti tytön edessä. Yleisö nauraa mukana, kunnes Ian siirtyy sujuvasti käsittelemään tarinan opetukseen nivoutuvaa Raamatun kohtaa.
Jos ylistys pääsi puuduttamaan, osoittautuu saarna vieläkin pidemmäksi. Kellon ylittäessä yhdeksän nousemme varovasti paikoiltamme ja livahdamme takaisin narikkahalliin tutkimaan sieltä löytyvien kojujen tarjontaa. Tarjolla on keksejä, mehua ja uskonnollista kirjallisuutta. Hipelöimme vieraskielisiä Raamattuja, mutta emme kehtaa napata matkamuistoa mukaamme. Poimimme takkimme naulakosta ja poistumme yön selkään. Jälkeenpäin saamme kuulla, että illan jännittävin osuus jäi meiltä kokonaan näkemättä.
Feminismin uhka kirkolle ja suhtautuminen itsetyydytykseen: Evankelisten Opiskelijoiden “Kysy pastorilta” -ilta
Jos Carry the Love vei meidät strobovalojen välkkeeseen, on seuraava kohde täysin toisesta maailmasta. Tällä kertaa suuntaamme seuralaisenani toimivan valtsikassa opiskelevan ystäväni kanssa Evankelisten Opiskelijoiden järjestämään teemailtaan. Viikottaiset illat järjestetään keskiviikkoisin Luther-kirkossa Kampissa. Iltoja kuvaillaan järjestäjän nettisivuilla muun muassa rentona yhdessäolona ja tutustumisena opetuspuhetta unohtamatta.
Saavumme ystäväni kanssa kirkon aulaan muutama minuutti ennen tilaisuuden alkua. Vuosikymmeniä yökerhokäytössä ollut tila Fredrikinkadulla on sisältä kuin mikä tahansa kirkko. Oiskelijailtama järjestetään sen kirkkosalissa. Paikalla on kourallinen muita osallistujia. Yksi pariskunta lojuu jo sylikkäin salin sivua kiertävillä penkeillä. Viedessämme tavaroitamme naulakkoon tapahtuman vakiokävijät, nopean arvioni perusteella parikymppinen kaksikko, porhaltavat ohitsemme varaamaan parhaat paikat. “Siis miks tääl ei oo ketään?” -tuhahdus antaa olettaa, että kävijäkato on kertaluonteista.
Ilta alkaa tutustumisleikillä. Reilu kymmenen paikalle saapunutta jaetaan ryhmiin, joissa jokainen esittelee itsensä ja opiskelualansa. Luovun anonyymin tarkkailijan asemastani ja esittelen itseni todenmukaisesti. Paikalla ei tänään ole muita oikkareita. Kangertelevan keskustelun jatkuttua hetken huomaan yhden ryhmästämme kuiskuttavan käännöksiä seuralaiselleen. Selviää, että tämä on suomea taitamaton vaihto-oppilas Yhdysvalloista. Ihailen hänen sitoutumistaan. Vieraskielinen “Kysy pastorilta” -ilta ei varmasti ole kevyin mahdollinen tapa viettää iltaa vaihtarina.
Tutustumisen, alkurukouksen ja yhteislaulun jälkeen varsinainen kyselyosuus alkaa. Keski-ikäinen, rennosti farkkuihin ja huppariin pukeutunut pastori ja hänen vaimonsa istuvat baarijakkaroille mikrofonien kanssa. Tilaisuudessa olevat saavat esittää anonyymejä kysymyksiä, jotka heijastetaan näkyviin tilan monille näytöille.
Illan esiintyjät ovat selvästi varautuneet kaikkeen. Käymme läpi muun muassa heidän näkemyksensä Jumalan suhtautumisesta itsetyydytykseen (kielteinen), uskonratkaisun merkityksestä (elintärkeä) ja intersektionaalisen feminismin uhasta kirkolle (valtava). Kaksikko vastaa kysymyksiin itsevarmasti ja ilman pohtimistaukoja. Yleisöä kehotetaan kommentoimaan ja esittämään lisäkysymyksiä, mutta yksikään käsi ei nouse.
EO:n tapahtuma ei ole pehmein lasku uskonnollisten tapahtumien maailmaan, eikä tunnelmassa ollut samaa välittömyyttä ja tuttavallisuutta kuin Carry the Lovessa. Teemailtojen aktiivikävijä vinkkaa meille kuitenkin, että viikoittaisten teemojen joukkoon mahtuu myös rentoa hengailua.
Iltapalaa ja rukouksia ainejärjestöjen puolesta: Helsingin yliopiston rukoushuone
Vierailumme Helsingin yliopiston opiskelijoiden rukoushuoneelle saa nolon alun. Tapahtuman oli ilmoitettu alkavan kuudelta, mutta kellon näyttäessä 17.59 riuhdomme ymmällämme töölöläisen kerrostalon lukittua alaovea. Kerään rohkeuteni rippeet ja päätän soittaa puhelun numeroon, josta tapahtumainfo oli jaettu. Liityimme rukoushuoneen WhatsApp-ryhmään Carry the Love -tapahtumassa. Samalla kun puheluuni vastataan, avautuu viereisen huoneiston ovi. Ystävällisen näköinen parrakas mies tervehtii meitä vilkuttaen.
Astumme kuivasti naureskellen sisään kerrostalon pohjakerroksessa sijaitsevaan pieneen huoneistoon. Tilan seinät on maalattu valkeiksi ja keväinen ilta-aurinko täyttää huoneiston valollaan. Tilan keskellä seisoo pöytä, jonka päälle on asetettu siirreltävä keyboard. Pöydän ympärille on aseteltu penkkejä sekä lattiatyynyjä muodostamaan piirin. Meidän lisäksemme rukousiltaan on saapunut kolme muuta nuorta naista. He tervehtivät meitä iloisesti ja alkavat kyselemään opiskelualastamme: olemme ensimmäiset oikkarit, jotka ovat heidän rukousiltoihinsa osallistuneet. Naisista yksi opiskelee teologiaa, toinen englannin kieltä ja kolmas kasvatustieteitä; kaikki Helsingin yliopistossa. Meille oven avannut mies paljastuu nuorisopastoriksi.
Meitä kehotetaan ottamaan iltapalaa: ikkunalaudalle on katettu mandariineja, paahtoleipää, levitettä ja leikkeleitä sekä karkkeja ja keksejä. Lisäksi tarjolla on mehua, teetä ja kahvia, vaikka seurue nauraakin, että “Ei kahvia tähän aikaan taida juoda muut kuin pastorit!” Astrid päätyy valitsemaan lasilliseen mehua ja itse kaadan kurkunkostukkeeksi kupillisen ylihaudutettua vihreää teetä.
Pellavahousuihin ja valkoiseen kauluspaitaan pukeutunut kasvatustieteiden opsikelija aloittaa tapahtuman soittamalla keyboardia. Teologi istuu piirin keskellä operoiden tietokoneelta slideshowta, joka on heijastettu huoneiston seinälle: sitä kautta voimme seurata sanoja ja laulaa mukana. Laulut ovat samanhenkisiä kuin Carry the Love tapahtumassa, mutta rauhallisempia: englanninkielisiä, ylistäviä mutta kuitenkin pop-melodisia. Laulujen sanoissa korostetaan Jumalan kaikkivaltaisuutta ja hyvyyttä, suuruutta sekä rakkautta. Lyriikoista huokuu niin sanottu “taivaskaipuu”. Välillä laulua johtava kasvatustieteen opiskelija ottaa oman rytminsä ja slideshowta operoiva teologi hätääntyy, kun kalvot eivät kuljekaan yksi yhteen laulun kanssa.
Ylistyksen jälkeen rukoillaan. Kasvatustieteilijä ottaa tässäkin johtajan roolin: rukoilemme muun muassa Helsingin yliopiston ja sen opiskelijoiden puolesta. Tämän jälkeen kasvatustieteilijä kehottaa meitä jokaista rukoilemaan oman tiedekuntamme ja ainejärjestömme puolesta ja pyytämään Jumalalta, että jokainen ainejärjestössämme, joka ei vielä tunne Jumalaa, löytäisi hänen luoksensa ja että meillä jokaisella olisi rohkeutta kertoa Herran hyvyydestä ainejärjestöissämme.
Tämän jälkeen jakaudumme pareihin: on aika rukoilla toistemme puolesta. Vaikka minun ja Astridin on aluksi keksiä teemoja rukouksille, onnistumme tehtävässä kuitenkin lopulta mallikaasti ja siunaamme toisemme. Lopuksi rukoilemme vielä yhteisesti yhteisten asioiden ja rukoushuoneen puolesta.
Kun rukoukset on saatu päätökseen, seuraa vapaata seurustelua ja iltapalasta nauttimista. Juttelen kasvatustieteilijän kanssa keittiössä hellaan nojaillen: hän kertoo syövänsä aina maanantaisin iltapalan rukoushuoneella. Puhetta on tulevasta vapusta ja yhteisestä uskovien opiskelijoiden vappupiknikistä Kaivopuistossa. Meiltä tiedustellaan käymmekö jossakin seurakunnissa, minkä jälkeen kukin osallistuja hehkuttaa omaa seurakuntaansa meille kuin niitä mainostaen. Rukoushuoneella käy kuulemma laajasti opiskelijoita monista eri kristinuskon haaroista.
Tämän jälkeen liukenemme paikalta ja ovensuussa lupaamme tulla uudelleen. Jää nähtäväksi, mitä Jumala itse tuumaa valkoisesta valheestamme.
Opiskelijaelämän uusi ulottuvuus
Vierailumme kolmessa hyvin erilaisessa illassa osoittivat, että pintapuolisista eroista huolimatta kaikkia näitä tapahtumia yhdistää sama tekijä: poikkeuksellisen vahva yhteisöllisyyden tunne. Ensikertalaisina ja ulkopuolisina tarkkailijoina meidät otettiin kaikkialla vastaan avosydämisesti ja aidolla lämmöllä, jollaista harvoin kohtaa vieraissa ympäristöissä.
Vaikka raapaisimme pintaa vain muutaman yhteisön kohdalla, Helsingin hengellinen kenttä on valtava, ja nuorten herännyt kiinnostus viittaa siihen, että nämä verkostot tulevat tulevaisuudessa vain laajenemaan.
