Olen Olin aina vihannut matikkaa

Teksti: Teemu Kekäläinen

Kirjoitus on kunnianosoitus Ranya ElRamlyn kirjalle Auringon asema (2002).  

1. osa 
Olen Olin aina vihannut matikkaa. En ole ollut koskaan vihannut mitään niin paljon kuin matikkaa, en edes bussikuskia, joka ajoi ohitseni, vaikka heilautin kädelläni olkapääni korkeudelle. Seuraava runkolinja ajaa viiden minuutin kuluttua, ajaa vaikkei tarvitsisi ajaa, ajaa vaikkei haluaisi ajaa, ajaa kuitenkin, ajaa huolimatta siitä, olenko minä noussut edellisen runkolinjan kyytiin, ajaa koska sen on määrä ajaa niin, miksi kuitenkaan ajaa vaikka ei löydy matkustajia, mutta ajaa se vain, koska sen on määrä ajaa. Niin on minustakin tullut sietämätön osa Helsinkiä. 

Silloin kun minä opin vihaamaan matikkaa, Kuu kiersi Maata ja Maa Aurinkoa, niin kuin niiden on määrä kiertää, työt eivät lopu tekemällä eivätkä sodat sotimalla, Kuu ja maapallo jatkoivat kiertämistään, niin kuin niiden on määrä kiertää, eikä mikään tule koskaan muuttumaan, ei sekään, että vihaan matikkaa. Silloin kun minä opin vihaamaan matikkaa, 70-lukulaisen omakotitalomme sinapinkeltainen kylpyhuone maalattiin vaaleansiniseksi, siniseksi, johon olisi voinut hukkua, mutta en hukkunut, koska olin oppinut rakastamaan vettä, mutta minun oli kuitenkin tehtävä kotitehtävät, pysyttävä pinnalla, olemaan hukkumatta, vaikka kurkun porttien avaaminen helpottaisikin suuresti, mutta en hukkunut, sillä rakastin vettä, mutta matikkaa minä vihasin. Silloin kun minä opin vihaamaan matikkaa, pihamme omenapuut värisivät omenoista, joiden elinkaari oli tippua maahan ja odottaa maatumistaan, minä itkin isäni työhuoneessa kotitehtäville, itkun ja tuskan jälkeen koulukirjat poltettiin juhlatilaisuudessa yhdessä kavereiden kanssa pienen laskettelurinteen laavulla, tunsin oloni luolamieheksi, kohotin pienen nyrkkini ilmaan, olin voittanut, mutta omenat sijaitsivat jo viskottuina kauas pois pihamaaltamme. 

Kun korttitalo kaatuu, niin se kaatuu, pääsin huomaamaan ja mietin, mitä raha oikeastaan on, rahaa on olemassa vain silloin, kun sen olemassaoloon uskotaan. Lupasin ostaa vain kultaa, öljyä ja aseita, kahteen jälkimmäiseen ei tarvitse edes uskoa. Nyt joku muu viskoo 70-lukulaisen remontoidun omakotitalon omenat kauas pois pihamaaltaan. 

2. osa 
Olen Olin aina vihannut matikkaa, niin myös astuessani Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan, PII-salissa taisin elää ja kuolla, vajosin penkkiin, aiemmin en tiennyt näenkö vuodenvaihdetta, vajosin, kun mietin miten Kuu kiertää Maata ja Maa Aurinkoa, niin kuin niiden on määrä kiertää, ei se koira karvoistaan pääse. Lainasin Kaisa-kirjastosta kolmosluokan matikankirjan, kyyneleet valuivat taas isäni työhuoneessa, illalla painoin pääni tyynyyn ja aamulla heräsin PII:sta, tein sen näyttääkseni maailmalle, ja maailma hyväksyi, ja annoin maailmalle anteeksi, myös ystäville kirjan annoin, ei heilläkään tehtävät nappiin menneet, mieleeni muistuu jotain oikkarimatikasta? 

Entä jos ainut syy herätä on nautintoaineet, joskus se on liian tummaa, vaikka onkin vain Kulta Katriinaa, enkä saa sitä pois mielestäni, ja joskus minulle sanottiinkin, että mitäs jos kiskoisit vähemmän sitä Airamia. Jos vain tietäisit, joskus minä makaan lattialla ja itken, kun muistan miltä tuntui, kun ympärilläni oli vain Minä, enkä ole antanut anteeksi, en annakaan, tekisin mitä tahansa, jotta voisin pyyhkiä kaikki minun päässäni olevat muistoni Sinusta, ei saa jäädä tuleen makaamaan, ja täytän punaisen termospulloni Kulta Katriinalla. 

Mutta mitä oikeus oikeastaan on, onko se olemassa vain silloin kun sen olemassaoloon uskotaan, uskooko siihen kukaan, mietin suutuspäissäni, että miksi kaikki on kaikille aina vain väärää, voiko kukaan olla oikeassa, jos menee oikeaan tai vasempaan, kyllä se rikkinäinenkin kello on oikeassa kahdesti vuorokaudessa, onko oikeutta, jos ei ole vääryyttä, mutta mikähän on Jumalan laita?  

Mutta mitä oikeus oikeasti on, onko se rajoja ja rakkautta vai rajoja ilman rakkautta, jos oikeus kaatuu metsässä, mutta kukaan ei ole kuulemassa sitä, niin kuuluuko siitä ääni, kuinkahan omankädenoikeus soveltuu yhteen pohjoismaisen pahoinvointivaltion kanssa, ”Gott ist tot”, sanat livahtavat muina Nietzscheinä, ja heilautan kädelläni olkapääni korkeudelle. 

3. osa 
Olen Olin aina vihannut matikkaa, myös silloin, kun halusin selvittää, mitä eroa on atomipommilla ja ydinpommilla. 

Jotta pystyin ymmärtämään, onko atomipommilla ja ydinpommilla mitään eroa, minun täytyi ymmärtää ydinvoima, ja jotta pystyin ymmärtämään ydinvoiman, minun täytyi ymmärtää kvanttimekaniikka, ja jotta pystyin ymmärtämään kvanttimekaniikan, minun täytyi ymmärtää atomit ja kvarkit ja sen sellaiset, voitteko jo nähdä mihin tämä on menossa? Astiani olivat kaatuneet kuivauskaapin ovia vasten, niin pitkään kuin kaapin ovia ei avaa, astiat ovat ehjät, en millään halunnut avata ovia, yritin ja yritin, makasin lattialla uudelleen, joskus ne ovet täytyivät avata. Ja avasin. Opin, että ydinpommin ja atomipommin välinen ero on lähinnä semanttinen. 

Samaan aikaan kun kiinnostuin atomipommeista ja ydinpommeista, kiinnostuin myös Maasta ja Auringosta, mustista aukoista, tapahtumahorisontista ja singulariteetista, ja uskokaa tai älkää, eräs Christopher Nolanin tieteiselokuva ei vaikuttanut tähän millään tapaa. Taitaa se vanha koira joskus uusiakin temppuja oppia, ja näen, kuinka hauras identiteettini heitetään silppuriin, pilkotaan palasiksi ja revitään kappaleiksi, voiko minusta nyt tulla verojuristi?