Riikka Lahtinen

Yrityssuhdevastaava

Kun elokuussa hain yliopistolta oikeusnotaarin tutkintotodistusta, iski karmea totuus vasten kasvojani: opintoja ei ole enää ihan hirveästi jäljellä. Kun gradu kattaa maisteriopinnoista puolet, ja valinnaisiakin olin jo innostunut notaarivaiheessa tekemään “pankkiin”, ei jäljelle jää enää kovinkaan montaa kurssia suoritettavaksi. Se vimma, jolla olin ensimmäiset vuodet kursseja suorittanut, oli kadonnut ja jäljelle jäi pelkkä epätietoisuus tulevasta. Kuka minä olen, jos en olekaan enää oikeustieteen opiskelija ja pykälisti?

Ajatus siitä, että minun pitäisi olla parin vuoden kuluessa jo juristi ja “aikuinen”, tuntuu kaukaiselta ja epätodelliselta. Opiskelijana saa anteeksi, jos nukkuu kello kahteen asti iltapäivällä, jääkaapista ei löydy kuin nakkipaketti ja tentistä tulee hylsy. Sen sijaan, jos töistä nukkuu pommiin tai pitkän työpäivän päätteeksi jääkaapista löytyy vain ne homeiset nakit, ei tilanne varmaankaan kauheasti naurata. Vaikka välillä opiskelijanakin saattaa kaivata palkkatyön tuomaa turvaa, on kuitenkin opiskelijaelämän koruttomuudessa oma viehätyksensä – unohtamatta sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta kanssaopiskelijoiden kanssa.

Kun phuksivuonna saapui aamun pakolliseen pienryhmään liian vähillä yöunilla, ei väsymys enää haitannut, kun Porthaniassa tapasi kasapäin opiskelutovereita, jotka kärsivät samanlaisesta tilanteesta. Kollektiivisuuden tunne oli lähes käsinkosketeltavaa, kun toisia tervehdittiin kohottamalla energiajuomatölkkiä tai kahvikuppia. Hyvät ja riittävät yöunet ovat tärkeä juttu, mutta tällaiset kokemukset ovat kuitenkin jääneet positiivisiksi muistoiksi, kun yhtenäisyyttä pystyi tuntemaan noinkin pienen asian synnyttämänä. Ensimmäisen opiskelijavuoden huolettomuus, opiskelun uutuuden viehätys sekä loputtomilta tuntuneet mahdollisuudet ovat asioita, joita en itse ainakaan ole enää samanlaisina saanut takaisin elämääni. En kehota ketään vaipumaan epätoivoon, mikäli on samassa tilanteessa kanssani, vaan ennemminkin kannustan kaikkia nauttimaan täysin rinnoin opiskeluajasta – ja erityisesti phuksivuodesta. Suorittamaan, verkostoitumaan ja pöhisemään ehtii ihan tarpeeksi sitten työelämässäkin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö itse opiskeluun kannattaisi panostaa ja pyrkiä oppimaan uutta, mutta opiskeluaikana kannattaa tehdä tilaa myös muille asioille kuin pelkälle nimenomaiselle opiskelulle.

Elämme tällä hetkellä monellakin tapaa muutoksen kynnyksellä; nyt on esimerkiksi ensimmäinen normaali syksy koronavuosien jälkeen ja maailmassa tapahtuu paljon sellaista, mikä heijastuu jokaisen elämään enemmän tai vähemmän. Onkin siis syytä kysyä itseltään, mitä juuri minä haluan opiskeluvuosistani saada irti. Opiskeluaikaa ei saa takaisin, ja vaikka aina voi tehdä useampia tutkintoja, uskallan väittää, että useimmille ne ensimmäiset opiskeluvuodet ovat mieleenpainuvimmat. Vaikka phuksisyksynä saattaa tuntua siltä, että opintoja on loputon suo edessä, kuluu opiskeluaika kuin siivillä. Minua hirvittää välillä ajatella, millaista elämäni on opintojen päätyttyä, mutta olen pyrkinyt omaksumaan armollisemman asenteen: tulevaisuutta ei kannata pelätä, mutta tulevaisuudessa ei kannata myöskään elää.