Milloin viimeksi muutit mieltäsi?
Teksti: Jade Heikkilä, Hallituksen puheenjohtaja 2026
Opimme oikiksessa jo varhain muodostamaan mielipiteitä ja perustelemaan ne vakuuttavasti. Harjoittelemme argumentaatiota, eri tapoja tulkita lain kirjainta sekä sitä, miten oma näkemys viedään maaliin asti. Nämä ovat erittäin tärkeitä taitoja. Silti olen viime aikoina huomannut usein jääväni miettimään toista, harvemmin ääneen lausuttua kysymystä: milloin viimeksi muutin mieltäni?
Mielensä muuttamista ei yleensä pidetä erityisenä vahvuutena. Useammin sitä pidetään epävarmuutena tai merkkinä siitä, ettei ole alun perinkään ollut varma omasta kannastaan. Opiskelijayhteisöissä tällainen ajattelutapa voi näkyä niin, että joskus tärkeämpää tuntuu olevan linjassa pysyminen kuin pysähtyminen pohtimaan, voisiko joku toinen näkökulma olla yhtä perusteltu. Todellisuus kertoo kuitenkin muuta: harva meistä ajattelee asioista nykyään samalla tavalla kuin esimerkiksi opintojen alussa.
Käsitykset opinnoista, työelämästä, omista tavoitteista ja siitä, millainen opiskelija, juristi tai jopa ihminen haluaa olla muuttuvat matkan varrella. Usein nämä muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, vaan vähitellen käymiemme keskustelujen, uusien kokemusten ja myös erehdysten kautta. Esimerkiksi moni meistä on aloittanut opintonsa tietyllä ennakkokäsityksellä siitä, millaista työtä haluaa tulevaisuudessa tehdä tai millainen juristi aikoo olla ja huomannut vasta matkan varrella, että todellisuus onkin monisyisempää. Tämä ei ole epäonnistumista, vaan oppimista.
Johdonmukaisuutta arvostetaan syystäkin, mutta joskus koen sitä tulkittavan niin, että mielipiteistä tai suunnitelmista pitäisi pitää kiinni silloinkin, kun uutta tietoa kertyy tai elämänkokemus karttuu. Minusta tämä ajatus on väärä erityisesti maailmassa, jossa mielipiteet, väitteet ja “totuudet” vaihtuvat nopeammin kuin koskaan, eikä kaikkea kuulemaansa voi tai pidä hyväksyä sellaisenaan. Kyky tarkastella omia näkemyksiään uusien faktojen ja kokemusten valossa on taito, jota tarvitaan aina ja kaikkialla.
Tulevaisuus ei ole suoraviivainen, eikä kenenkään meistä elämä etene valmiin käsikirjoituksen pohjalta. Harva tietää etukäteen, mikä tuntuu omalta viiden tai kymmenen vuoden päästä. Siksi mielensä muuttaminen ei ole merkki päämäärättömästä poukkoilusta, vaan siitä, että on pysähtynyt ajattelemaan ja uskaltanut olla rehellinen itselleen.
Ehkä meidän pitäisikin kysyä itseltämme useammin – ei syyttävästi, vaan avoimesti – milloin viimeksi muutin mieltäni ja miksi? Vastaus kertoo usein enemmän kasvusta kuin epävarmuudesta. Toivon, että Pykälä on sellainen yhteisö, jossa tätä uskalletaan arvostaa ja jossa ajattelu saa kehittyä samaan tahtiin kuin ihmiset itse.
