Anarkiaa oikkarielämään

Antti Kaijansinkko

Opintovastaava

Minkälainen on oikkarin arkkityyppi? Hän on ulkonäöltään säkenöivä ja hyvin pukeutunut. Hänen keskiarvonsa hipoo viittä, hän on ainejärjestöaktiivi ja työskentelee Espan hienoimmassa toimistossa. Notaarista ja gradusta hän tietysti saa vitosen, ja on sanomattakin selvää, että hänet on palkittu vaikka millä stipendeillä. 

Itse en ainakaan samastu edellä kuvattuun muottiin muutoin kuin ehkä ensimmäisenä piirteen osalta; no, taidan myös olla jonkinlainen järjestöaktiivi. Kuitenkin tunnen samalla painetta samastua.

Muotit ympäröivät meitä kauttaaltaan. Oli sitten kyseessä notaaritutkielman kirjoittaminen, järjestötoiminta taikka työnteko, on jokin malli, johon tulisi sopia. Ja harvoin – jos koskaan – tähän kuviteltuun skeemaan kukaan täydellisesti istuu. Tästä riippumatta olemme alituisesti näiden muottien ja standardien armoilla. Mukailemme jotakin täydellistä mutta olematonta ideaalikuvaa.

Muottien ja stereotypioiden hirmuvallassa on jotain platonistista: tuonpuoleisessa ideaalimaailmassa on jokaisen asian täydellinen arkkityyppi, jota meitä ympäröivät asiat heijastavat. Mitä lähempänä nämä asiat ovat arkkityyppiä, sitä täydellisempiä ne ovat. Vastaavasti mielikuvituksemme syövereissä on tuo täydellinen ideaalioikkari, johon vertaamme itseämme ja ympäristöämme. Sopimattomuudessamme ideaalioikkarin täydellisiin ääriviivoihin olemme epätäydellisiä.

Kyky nähdä erilaisuus arvokkaana menetetään tällaisella jäljittelyn logiikalla. Jos kaikki maalaustaide olisi valokuvista erottamatonta todellisuuden orjallista jäljittelyä, ei se tavoittaisi sitä, joka nimenomaan tekee maalaustaiteesta kaunista: sen kyky leikkiä todellisuudella, luoda uutta ja tehdä jotain, joka mahdollista yksin sille. Van Gogh muuttaa tavallisen tähtitaivaan humalluttavaksi pyörteiden juhlaksi ja Dalín Muiston pysyvyys on ajasta ja tilasta riisuttu kuumeuni.

Sen sijasta, että yritämme pakottaa itsemme ennalta määrättyihin muotteihin ja narratiiveihin, eikö voisi kysyä, miten taito poiketa näistä ideaalista on valjastettavissa vahvuudeksi? Järjestöaktiivi ei pyrkisikään täyttämään edeltäjänsä jättämää tyhjiötä jäljittelemällä häntä, vaan näkisi tuon tyhjiön potentiaalien tabula rasana. Uutena alkuna ja tyhjänä tauluna, joka on täytettävissä mitä mielikuvituksellisemmilla asioilla.

Tällaista anarkistista ajattelua ei välttämättä kannata ulottaa äärimmäisyyksiin. En esimerkiksi kannusta ketään suhtautumaan omaa notaarityöhönsä radikaalin vapauden leikkikenttänä, ja täydellinen antipatia standardeja kohtaan tuskin vie kovin pitkälle työelämässäkään. Kuitenkin pieni anarkismin kipinä ja pyrkimys aktiivisesti uudelleenarvioida ja -ajatella voi auttaa menestymään milloin missäkin: opinnoissa, työelämässä, taiteessa tai vaikkapa ruuanlaitossa!

Tänä vuonna kuvatunlainen aktiivisen uudelleenajattelun kipinä tulee kytemään ainakin minun mielessäni, kun toimin Pykälän opintovastaavana.