Myönnän kyllä olleeni ennakkoluuloinen, kun ensimmäistä kertaa astuin auringossa majesteettisesti kimmeltelevine nahkasalkkuineni sisään Porthaniaan. Polku siinsi edessäni kirkkaana: Minä kulkisin yksityisoikeuden suurmiesten jalanjäljissä kohti Esplanadin kivipalatsien korkeita kattoja. Bentleyn kumi kuluttaisi kantakaupungin katuja, maa painuisi polvilleen askeleeni alla, ja yökerhon tiskillä nuoret neidot piirittäisivät minut toteuttaakseen julkeimmatkin toiveeni. Minä olin Iivo Niskanen Sotšin parisprintissä ja Mike Ross Harvey Specterin haastattelussa – suvereeni, viriili, aivan ilmeistä tähtiainesta.
Ei kuitenkaan kulunut viikkoakaan, kun en ollut enää entiseni.
Havaitsin merkkejä muodonmuutoksesta jo silloin, kun päättäjät sulkivat Suomen. Valtiosääntöoikeus oli koko kansan huulilla. Lööpit kirkuivat totuuksia perustuslaista, huoltoasemien kahvipöydissä kuiskittiin suhteellisuusperiaatteesta. Perusoikeusasiantuntijat kutsuttiin televisioon profetoimaan, ja minä tunsin värähtelyn ensimmäistä kertaa. Ajatus kielletyn hedelmän mausta kutkutti kieltäni, ja kiusauksen vastustaminen kävi aina vain vaikeammaksi.
Alussa itsekurini riitti. Periksi annoin vasta ensimmäisellä valtiosääntöoikeuden luennolla. En nimittäin voinut muuta. Kun Tuomas Ojanen ilmestyi tietokoneeni näytölle, herkistyin heti. Professori avasi suunsa, ja olin kuin suunnattoman sähkövirran lävistämä. Lysähdin lattialle voimattomana. Hän vaihtoi kalvoa, ja minä itkin.
Siitä päivästä alkoi syöksylaskuni kohti syvyyksiä.
Nykyään useimmat unenikin koskevat julkisoikeutta. Niistä muutama on ollut erityisen vaikuttava. Erään kerran Martin Scheinin johdatti minut rajatta kasvavaan metsään. Koillistuuli hiveli poskipäitäni, kun ajattelin valtiosopimusoikeutta koskevaa Wienin yleissopimusta. Martin katsoi minua silmiin ja kosketti kättäni. Mäntyjen oksilta satoi valoa; latvoista lentoon singahteli värikkäitä kolibreja. Minä hengitin keuhkojeni täydeltä ikuisen kevään väkevää ilmaa.
Tänään, kun valot sammuvat, ajattelen jälleen Pauli Rautiaista. Suljen silmäni, ja yksiöni seinät muuttuvat nestemäisiksi ja lopulta katoavat kokonaan. Olen esteettömyysseminaarissa. Itse asiassa sen kutsuminen seminaariksi on rienausta – se on ehtoollisjumalanpalvelus. Pauli astelee puhujanpönttöön. Hän puhuu asiastaan tunteella mutta asiakeskeisesti. Karisma seisauttaa veret. Akateemisen diskurssin sivutuotteena partakarvaan tiivistynyt sylkipisara säteilee miehekästä auktoriteettia ja pyytää kuulijan tanssiin kanssaan. Tilan rajat hämärtyvät taas. Erkanen ruumiistani korkeampiin ulottuvuuksiin, kunnes tietoisuus hiipii takaisin.
Katson aamulla peiliin. Hillitty sänkeni rehottaa täyspartana. Hiukset ovat kasvaneet hallitsemattomasti. Silmälaseistani on hiottu kulmat pois, linssien läpimitta puolitettu. Kauluspaitaan heijastuu hauska kukkakuvio, ja villatakeiksi transsubstantoituneiden pukujeni liepeet hulmuavat naulakossa valtoimenaan. On kai myönnettävä, että sota on hävitty.
–Giuseppe