Teksti: Aaro Ilvessalmi, Hallituksen tilavastaava 2025
Tiedän, minkälaista on erottua joukosta. Lapsena olin luokan outo, hiljainen poika. Välitunneilla kirkonrottaa enemmän tuppasi kiinnostamaan yksin unelmointi keinussa, ja vapaa-ajalla nautin kavereiden seuraa enemmän Minecraftissa mitä moninai sempien rakennelmien väsäämisestä tai Lego-aiheisten stop motion -videoiden kuvaamisesta (joista yksi keräsi lähes sata tuhatta näyttökertaa Youtubessa; 10-vuotiaalle Aarolle suuri ylpeydenaihe!).
Huomiosta en juurikaan nauttinut, ja kouluni musiikkiluokkien järjestämässä Jean Sibeliuksen nuoruudesta kertoneessa koululaisoopperassa yritin lavalla kovasti piiloutua takariviin välttääkseni yleisön katseet – niin hyvin kuin luokan isoin poika vain suinkaan pystyi. Yläkouluiän mukanaan tuoma hormonimyrsky ja pakolliselta tuntunut tarve olla muiden silmissä “kova äijä” kaikista pääkopassa todellisuudessa kummitelleista epävarmuuksista huolimatta saivat minut esittämään jotakuta, jota en oikeasti ollut. Lukioon päästyäni alkoi tilanne tasoittumaan ja sain ympärilleni ihanan ystäväporukan. Se tuntui lähes liian hyvältä ollakseen totta, ja valkolakin lopulta uhkaavasti lähestyessä hiuspehkoani ja porukan hajaantuessa eri suuntiin korkeakouluopintoja suorittamaan iski minuun pelko tulevaisuudesta. Sovinko oikikseen? Jäisinkö jälleen yksin?
”Sovinko oikikseen? Jäisinkö jälleen yksin?”
Phuksivuotta lähestyin varovaisesti, ja ajattelin ennen orientaatioviikkoa osallistumiseni rajoittuvan ehkä muutamassa tapahtumassa käymiseen. Suvilahdenkadun tropiikissa ja punssikahvien ilmapiirissä oli kuitenkin jotain huumaavaa. Orientaatioviikon spex-jatkoilla eräs spexariveteraani kehotti minua lähtemään produktioon mukaan sen jälkeen, kun olin esittänyt sivusta seuranneen yleisön aisteja varmasti ah-niin-hivelleen adrenaliinintäyteisen tulkinnan Levottomasta tuhkimosta pikkusalin karaokepisteellä.
Rahkeet eivät vielä riittäneet ehdolle asettumiseen phuksitoimikuntien puheenjohtajistovaaleissa, mutta tapahtumantäyteisen syksyn loppupuolella päätin hetken mielijohteesta astua ehdolle ulkoasiainvaliokunnan isännän virkaan valiokuntavaaleissa. Tartuin kiinni syöttiin.
Nyt kaksi vuotta myöhemmin tätä kirjoittaessani takana on vuosi valiokunnassa, näyttelijän pesti vuoden 2024 Pykälän Spexissä vanhuudenhöperön oraakkelin roolissa ja hiljalleen loppuaan lähestyvä vuosi yhdistyksen hallituksessa tilavastaavana, enkä voisi olla kiitollisempi. Jos 21-vuotias Aaro pääsisi nyt kertomaan 10-vuotiaalle Aarolle viimeaikaisista kommelluksistaan, tämä tuskin uskoisi häntä. Minä? Pitämässä vaalipuhetta yli satapäisen syyskokousyleisön edessä tai esiintymässä Aleksanterin teatterin lavalla? Ja vieläpä siitä nauttien?! Olenko menettänyt järkeni? Oudoltahan se hänestä varmasti tuntuisi, mutta uskoisin hänen kuitenkin olevan sisimmässään ylpeä. Olen viimein löytänyt itseni.
”Olen viimein löytänyt itseni.”
Tämän Inter Vivosin kolahtaessa postiluukuistanne on syksy edennyt pitkälle, ja haluaisinkin sydämeni pohjasta jo nyt kiittää jokaista pykälistiä kuluneesta vuodesta. Erityinen kiitos muulle rakkaalle Pinguhallitukselle, jonka kanssa on ollut suuri ilo ja kunnia luotsata Pykälää tämän juhlavuoden läpi! Lopuksi kaikista tärkein: muista aina olla oma itsesi! Tee asioita, joista itse nautit, äläkä koskaan anna ulkopuolisten mielipiteiden hidastaa meininkiä. Uskalla kokeilla uutta ja loikata kohti tuntematonta.
Uskalla unelmoida. Uskalla uskaltaa. Kaikki on sen arvoista. ◆