Sari Oravainen
Tiedotusvastaava
Tämän kliseisen lausahduksen ajattelin, tai ainakin haaveilin, tulevan kuvaamaan opiskeluaikaani, kun kesäkuussa 2019 vastaanotin oman paikkani Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Ottamatta kantaa siihen, onko oikis ollut oman elämäni parasta aikaa, on opiskeluaika ollut sattuneista syistä hyvinkin erilaista kuin tällöin kuvittelin. Valehtelisin, jos väittäisin, etten jo hyvä tovi sitten olisi vannonut muuttavani Lappiin erämökkiin, jos vielä yksikin tapahtuma perutaan. Toisin kuitenkin kävi ja ainakin toistaiseksi asustelen vielä Helsingin kamaralla.
Kuluneiden vuosien aikaisten rajoitustoimenpiteiden vaikutus ei kuitenkaan rajaudu pelkästään tapahtumiin. Kun koronatilanteen heikentyessä jälleen viime joulukuussa uutisoitiin korkeakouluopiskelijoiden palaavan sittenkin etäopetukseen, ei näille otsikoille voinut kuin lähinnä epätoivoisesti naureskella. On suhteellisen vaikeaa ”palata” etäopetukseen, jos viimeisin muisto lähiopetuksesta on esineoikeuden luennolta maaliskuusta 2020, josta lähtien etäopetus on ollut vallitseva sääntö, ei poikkeus. Tuntui, kuin muun maailman avautuessa olisi unohdettu, että suoraan meitä opiskelijoita koskevia rajoituksia ei itse asiassa missään vaiheessa purettukaan.
Unohtaminen vaikuttaakin olevan juuri se toimi, joka opiskelijoihin on kohdistunut. Samalla, kun tiedotustilaisuuksissa tilaisuuksien perään korostetaan lasten ja nuorten harrastustoiminnan ja lähiopetuksen merkitystä, lähetetään opiskelijoille pelkkiä tsemppiterveisiä. Nyt uskallan kuitenkin jo varovaisen toiveikkaasti puuta koputtaen todeta tilanteen näyttävän valoisemmalta ja myös asenneilmapiirin olevan muuttumassa. Ehkä ihmisen paras aika on taas pian sitä, että tanssii yön pikkutunneille Pykälän isossa salissa, kävelee tämän jälkeen Mäkkärin autokaistalle tilamaan 4 kappaletta nugetteja valkosipulidipillä ja lopulta raahautuu seuraavana päivänä aamuluennolle Porthaniaan saman operaation suorittaneiden kanssaopiskelijoiden joukossa. Vaikka tuossa hetkessä PII-salissa istuessaan ei kokisi elävänsä elämänsä parasta aikaa, niin toivottavasti ainakin yhteisöllisyyden tunne ja yhteinen opiskelijaidentiteetti ovat läsnä.
Paluuta siihen, millaisia kuvittelin opiskeluvuosieni tulevan olemaan muutama vuosi takaperin, tuskin enää on, mutta ei toisaalta tarvitsekaan olla. Muuttunut tilanne opiskelijajärjestöissä vaatii sopeutumista, uusia ideoita ja innokkaita toimijoita, jotka jaksavat näitä ideoita toteuttaa. Ainakin Pykälässä meillä on näitä kaikkia ylin kyllin, joten uskon vahvasti siihen, että nousemme tästäkin suosta entistä ehompana. Lupaavia elonmerkkejä tästä oli nähtävissä jo syksyllä. Jos kuitenkin kolmaskin opiskeluvuosi kuluu tässä loppuun ilman normaalia Pykälä-viikkoa tai opiskelijavappua, täytyy se erämökkiin muuttaminen nostaa taas vakavasti harkiten pöydälle.