Mitä voimme oppia voikukista?

Antti Kaijansinkko

Opintovastaava

Äitini on kertonut, että pieninä lapsina minulla ja veljelläni oli tapana kerätä kotimme takapihalta voikukkia, joita hymyissä suin lahjoitimme äidille. Viaton, ympäristöään tuntematon taapero ei ymmärrä voikukan olevan haitallinen rikkakasvi, ja äidillekin se muuttuu lapsiensa antamana arvokkaaksi ja kauniiksi lahjaksi.

Uuden oppiminen muuttaa perspektiiviä. Ala-asteen oppitunneilla mökin rantavesi muuttuu molekyyleiksi, vapaasti soljuva puhe kielioppisääntöihin sidotuksi suomen kieleksi ja kotipihan aurinkoiset voikukat rikkakasveiksi. Yhtä lailla juridiikka kääntää lupauksen sopimukseksi, säännön normiksi ja kotisohvan irtaimeksi esineeksi. Ja yhä edelleen ne erinäiset polut, paikat ja käänteet, joille elämämme aikana ajaudumme, antavat aina vuorollaan uuden merkityksen menneisyydelle ja nykyisyydelle.

Esimerkiksi intoni lukemista kohtaan on saanut varsinaisen kuoliniskun opiskeluaikojen alettua: elämässäni ennen Porthanian pyöröovia saatoin lukea kokonaisia romaaneja päivässä (joskus useampiakin) ja olen usein ajatellut, että juuri tämä lukuharrastus auttoi minua aikanaan pänttäämään pääsykoekirjoja riittävällä sisulla. Nykyisin lukeminen valitettavasti merkitseekin minulle juuri tuollaista oppikirjojen pänttäämistä. Vastaavasti entisen elämän harrastukset ynnä muut intohimot eivät tunnu edustavan muuta kuin ansioluettelomerkintöjä ja työhaastattelussa esitettäviä tietoiskuja. Oppimisen ilokin on monilta osin hävinnyt, ja välillä tuntuu siltä, että käyn kursseja ainoastaan kasvattaakseni opintopistemäärääni. Surkeimmillaan tällainen pöhisevän oikkarin perspektiivi muuttaa vilpittömät ystävyyssuhteet ja kohtaamiset jonkinlaiseksi kylmän laskelmoiduksi linkkariverkostoitumiseksi.

Voikukkien kauneutta ihaileva taapero taikka rikkaruoholahjan avosylein hyväksyvä äiti eivät mielestäni ole väärässä. Pakottamalla inhimillisen kokemuksen säihkyvän kirjon minkään yhden ainoan kertomuksen, käsitearsenaalin taikka elämänpolun näkökulmaan auttamatta kätkee sen taustalla vellovan moninaisen todellisuuden. Ja pakottamalla ystävyyden taikka harrastukset urapolun katukivetykseksi, menettävät ne juuri sen ytimen, joka tekee niistä merkityksellisiä.

Saatan maalata tässä liian pessimististä kuvaa. Ehkei kukaan näin pahasti ole perspektiivinsä vanki. Yhtä kaikki, kannustan kuitenkin teistä jokaista, itseäni mukaan lukien, aina välillä astumaan sivuun kunnianhimoisen oikeustieteen opiskelijan polulta sen viereiseen rikkaruohojen ketoon ihailemaan ja nauttimaan voikukista. Jospa jokin niistä paljastaakin jotain uutta, näyttää uuden polun: kuin fyysikon päähän eräänä päivänä pudonnut omena tai kemistin penisilliiniksi paljastunut tahaton homepesäke.