Olen huijari

Antti Kaijansinkko

Opintovastaava

Luulen Pykälässä olevan useampiakin, jotka voisivat toimittaa nykyistä hallitusvirkaani minua paremmin. Näin olen ajatellut jokaisen aikaisemmankin valiokuntatehtäväni kohdalla. Uin vastuutehtävästi toiseen hädin tuskin pysyen pinnalla. Olen erehdyttänyt teitä kaikkia luulemaan minua joksikin, jota en ole. Valheeni sietämätön paino vetää minua pinnan alle jalkoihin valettuna betonina ja on viimein aika myöntää totuus: olen huijari.

Toivon kovasti, että et samaistu edelliseen kappaleeseen. Valitettavasti pelkään pahoin, että vastaavanlaiset tunteet ovat yleinen ilmiö tiedekunnassamme. Erityisesti pelkään, että phuksitkin ovat jo tässä vaiheessa vuotta tulleet huijarisyndrooman virtauksen nielemäksi. Näin oli ainakin minun kohdallani käytännössä ensimmäisistä oikispäivistä lähtien. Onnistumiset järjestötoiminnasta, työpaikalla taikka opinnoissa ovat mielessäni aina palautuneet puhtaaseen onneen tai erehdykseen. Jos myös sinusta tuntuu siltä, että olet huijannut työ- ja opiskelukavereitasi luulemaan sinua kyvykkääksi, saatat kärsiä huijarisyndroomasta.

Minua ei yllätä, jos tiedekunnassamme tuntuu välillä mahdottomalta uskoa omaan osaamiseen. Helsingin oikis on ensinnäkin hyvin kilpailullinen ympäristö. Kisaamme samoista työpaikoista ja auskultoinnin pisteytysjärjestelmä kannustaa meitä kilpailemaan hyvistä arvosanoista heti ensimmäisestä tentistä lähtien. Joinain vuosina valiokuntatoimintaankin on ollut niin kova kilpailu, että kaikki haluavat eivät ole päässeet mukaan. Vaikea uskoa, ettei tällaisella suorittamisen pöhinäkulttuurilla olisi kielteistä vaikutusta opiskelijoiden itseluottamukseen. On myös helppo erehtyä luulemaan, että kaikki muut menestyvät tässä suuressa kilpailussa. Joka toisella jonka kanssa juttelee, tuntuu olevan huipputyöpaikka Espan hienoimmassa toimistossa, vitosta hipova keskiarvo ja vaikka mitä luottamustehtäviä Pykälässä, joskus vielä siihen päälle muissakin järjestöissä. Onnistumisia on helppo tehdä julki, epäonnistumista puolestaan vaietaan. Tämän seurauksena rakentuva mielikuva muiden menestyksestä on hyvin vääristynyt.

Onko ratkaisuni tähän sisäisen huijarin ja ulospäin näytellyn menestyjän ristiriitaan siis, että tunnistamalla epävarmuutemme syyt karistamme huijarisyndrooman ja muutumme siksi yli-ihmiseksi, jota olemme aiemmin vain esittäneet? Päinvastoin. Ihanteeni ei ole epävarmuuden tukahduttaminen ja voitto, vaan eräänlainen sovinto oman ja muiden haavoittuvaisuuden kanssa. Kenties hyväksymällä oman epävarmuutemme, sen paino ei tuntuisikaan enää niin raskaalta. Ja jos teemme haavamme näkyviksi, voisimmeko myös keventää muiden taakkoja?

Siksi en enää aio piilotella epätäydellisyyttäni. Tämä on tapani tehdä sovinto haavoittuvaisuuteni kanssa: en tule koskaan olemaan täydellinen. Eikä siinä ole mitään vikaa.