Miksi kaupata huumeita, jos voi kaupata ihmisiä?

Teksti: Viivi Karjalainen

Vuoden alussa luin teoksen, joka pysäytti minut tavalla, jolla yksikään teos ei ole pysäyttänyt minua aikoihin. Kyseessä oli Paavo Teittisen kirjoittama vuonna 2025 julkaistu ja samana vuonna Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. 

Kirjan viimeisen sivun käännettyäni avautui silmieni edessä täysin uudenlainen Helsinki: kauppakeskusten käytävien keltaisiin sonnustautuneet selät taipuivat muistojani kumarammin ja vuoristojen nimiä kantavien ravintoloiden ikkunoiden takaa kohtasin entistä väsyneemmät katseet. Työmatkaani mutkan aiheuttanut työmaa ei saanutkaan minua enää pyörittelemään silmiäni vaan suuntaamaan ne huolestuneena koneiden ohjauskoppeihin. Aamupalalla pakastemarjoja jugurtista noukkiessani saatoin kesän sijaan maistaa hien ja veren kitkerän jälkimaun. Kuinka olinkaan saattanut kulkea sokeana kaiken tämän ohi?

Paavo Teittinen on palkittu toimittaja ja kirjailija sekä pykälisti. Teittinen on työskennellyt Helsingin Sanomissa reilun vuosikymmenen, viimeisimpänä sen tutkivan journalismin ryhmässä. Hän on journalistisella urallaan keskittynyt käsittelemään erilaisia merkittäviä yhteiskunnallisia teemoja, kuten ihmiskauppaa, työntekijöiden hyväksikäyttöä, lähisuhdeväkivaltaa sekä suomalaisen viranomaistoiminnan epäkohtia.

Oikeustieteellisestä journalistiksi

Alkujaan Teittisen toi Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen kiinnostus perus- ja ihmisoikeuksia ja valtiosääntöoppia kohtaan. Hän opiskeli oikeustieteellisessä täyspäiväisesti kahden vuoden ajan ja teki töitä asianajotoimistossa sekä tutkimusassistenttina. Keväällä 2013 kesätyöhakua pähkäillessään Teittisen ystävä kehotti häntä hakemaan töitä Taloussanomista. Teittinen sai paikan ja ura journalismin parissa sai alkunsa.

Vaikka OTM:n papereita ei Teittiseltä vielä löydykään (vaikka tilanne onkin pian toinen, sillä gradu tekee tuloaan) on selvää, että hänen työnsä media-alalla on ollut yhteiskunnalliselta arvoltaan varsin korkeaa. Vuonna 2020 hänelle myönnettiin tutkivan journalismin Lumilapio-palkinto nepalilaisravintoloiden hyväksikäyttöä selvittäneestä artikkelista, toistamiseen vuonna 2022 ihmiskaupparikosten tutkinnan ongelmia käsittelevästä juttukokonaisuudesta sekä vuonna 2024 irakilaisen vankikarkurin tapausta käsitelleestä jutusta. Vuonna 2019 hän voitti Suuren journalistipalkinnon Vuoden juttu -kategoriassa kulttuurineuvos Veijo Baltzaria koskevasta artikkelista kollega Katri Kallionpään kanssa. Kesäkuussa 2019 Suomen Asianajajaliitto myönsi Teittiselle Oikeusteko-palkinnon ensimmäisenä median edustajana tunnustuksena oikeusvaltion ja perusoikeuksien puolesta tehdystä työstä. Teittinen valittiin Vuoden journalistiksi vuonna 2021 ja vuonna 2022 hän voitti eurooppalaisen journalismipalkinnon European Press Prizen poliisin ihmiskauppatutkintoja käsittelevästä jutusta. Ei ole siis liioiteltua väittää, että Teittinen on toimittajana ja kirjailijana edistänyt oikeusvaltion oikeudenmukaista toimintaa sellaisella tasolla, jolle harva valmistunut oikeustieteiden maisteri tulee koskaan yltämään. Miten Teittinen itse näkee asian?

“Kun ei toimi osana oikeusjärjestelmää, voi sitä eri tavalla tarkastella sen ulkopuolelta. Toimittajana on se etu, että alusta on paljon isompi ja julkisuuden voima voi johtaa muutoksiin ihan eri tavalla kuin mihin yksittäinen ihminen pystyy osana järjestelmää.” 

Syytteet osana työnkuvaa

Teittinen on journalistisella urallaan käsitellyt aiheita, joista monet ovat luonteeltaan yhteiskunnallisesti herkkiä. Näiden juttujen johdosta Teittisestä on tehty useita tutkintapyyntöjä poliisille, ja kerran häntä vastaan on nostettu myös syytteet. Vuonna 2023 Teittistä vastaan nostettiin syytteet törkeästä kunnianloukkauksesta ja törkeästä yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä. Syytteet juontivat juurensa Virkamerkin varjossa -artikkeliin, joka käsitteli poliisin ja nuoren miehen välistä suhdetta. Tapauksessa poliisimies oli tutkinut nuoreen mieheen alaikäisenä kohdistunutta seksuaalirikosta, ja tutkinnan päätyttyä heidän välillään oli alkanut suhde. Käräjäoikeus päätyi kuitenkin hylkäämään Teittistä kohtaan nostetut syytteet molempien rikosnimikkeiden osalta. Onko yhteiskunnallisesti merkittävän jutun julkaiseminen koskaan pelottavaa?

“En tiedä onko pelko se oikea termi, mutta kyllä melkein aina olen hermostunut, jos kyseessä on jokin iso juttu. Olen aika neuroottinen. Muistan kun olin vielä vähemmän kokenut ja puhuin tästä jollekin vanhemmalle kollegalle joka sanoi, että tuo menee kyllä ajan myötä pois. Ei se ole mennyt yhtään pois”, Teittinen kertoo.

“Mutta en haluaisi tehdä sellaisia juttuja, joiden julkaiseminen ei hermostuta yhtään. Niin kauan kuin tekee työn huolella ja voi seistä sen takana, niin mahdollisesti käynnistyvät rikosprosessit on vain hyväksyttävä osana työtä. Joidenkin yhteiskunnallisesti tärkeiden aiheiden kohdalla ne ovat riski, jota ei voi välttää.”

Sosiaalisen median myötä myös perinteisen median rooli on kasvanut monissa oikeudenkäynneissä merkittävästi: joskus jopa valtaisa mediahuomio voi olla vastaajalle rikosoikeudellista rangaistusta merkittävämpi seuraus. Median roolia erilaisissa paljon seuratuissa ja korkeasti uutisoiduissa oikeudenkäynneissä on myös kritisoitu. 

Teittinen kertoo, että toimittajiin kohdistuvien rikosprosessien esitutkintakynnys tuntuu madaltuneen viime vuosina tyypillisten sananvapausrikosten eli kunnianloukkauksen ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen osalta.

“Urani ensimmäisellä puoliskolla rikosilmoituksen ilmetessä poliisi lähetti viestin, jossa kerrottiin, että tällaista väitetään. Viestissä pyydettiin vastaamaan moniin kysymyksiin joihin me sitten vastasimme hyvin perusteellisesti. Rikostutkintaa ei oltu vielä tässä kohtaa avattu, vaan oltiin esiselvitysvaiheessa. Nykyään prosessi tuntuu menevän pikemminkin niin, että lähetetään suoraan viesti, että esitutkinta on avattu. Tämä kehitys on sinänsä huolestuttava etenkin pienempien medioiden kannalta”, Teittinen selittää.

“En ajattele, etteikö toimittajista saisi tehdä tutkintapyyntöjä: totta kai saa, me emme ole lain yläpuolella kuten ei kukaan muukaan. Se ei ole se ongelma, vaan enemmänkin se, millä tavalla asiaa selvitetään, ennen kuin avataan esitutkinta, joka on raskas ja kallis prosessi. Se voi kestää vuosia ja vie kaistaa kaikelta muulta. Erityisen raskaita rikosprosessit ovat haastateltaville, jotka on vedetty niihin mukaan, koska he ovat kertoneet jostain epäkohdasta.”

Ihmiskauppa on äärimmäisen kannattavaa talousrikollisuutta

Teittisen esikoisteos Pitkä vuoro – kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen käsittelee sitä työperäistä hyväksikäyttöä, ihmiskauppaa ja oikeusjärjestelmän kaltoinkohtelua, jota ulkomaalaiset työntekijät kohtaavat Suomessa päivittäin. Hyväksikäyttö on keskittynyt muun muassa ravintola-, marja-, rakennus- ja siivousaloille. Teoksen maalaama maisema suomalaisen yhteiskunnan ja työelämän tilanteesta on loputtoman lohduton: riisto ja hyväksikäyttö on syvään juurtunut ilmiö, jolta niin päättäjät kuin tavalliset kansalaisetkin ovat sulkeneet silmänsä. Teittinen käyttää ilmiöstä halki teoksen termiä moderni orjuus. 

“En käytä sitä termiä niinkään rikosoikeudellisena tai juridisena käsitteenä, vaan enemmänkin yhteiskuntapoliittisena kuvauksena. Käsittääkseni sitä on jonkin verran kritisoitu ikään kuin sillä ajatuksella, että se inflatoi orjuuden käsitettä. Ajattelen, että termi on perusteltu, sillä se kuvastaa sitä, kuinka graaveja nämä tilanteet ovat pahimmillaan.”

Yhdessä teoksessa kuvatussa tyypillisessä järjestelyssä riistoa harjoittavan yrityksen johtajat rekrytoivat jo valmiiksi heikossa sosioekonomisessa asemassa eläviä henkilöitä suoraan heidän kotimaastaan. He maalaavaat rekrytoitaville kuvan hohdokkaasta Suomesta, jossa on mahdollisuus menestyä ja tienata hyvin. Jujuna kuitenkin on, että työpaikan saadakseen on maksettava mojova kynnysraha. Kun rekrytoitava kertoo, ettei kykene kyseistä summaa maksamaan, on rekrytoijalla valmiina tarjous: kynnysraha voidaan ottaa suoraan työntekijän ensimmäisistä palkoista, mikä tarkoittaa, että työntekijä ei tienaa työsuhteen alussa lainkaan. Syntyy loukku, jossa työntekijä on jo ennen työsuhteen virallista alkamista velkaa työnantajalleen. Hän on sidottu työsuhteeseen eikä hänellä ole mahdollisuutta lopettaa työntekoa. 

“Työntekijät eivät puhu suomea tai englantia eli he eivät pysty kommunikoimaan kenenkään kanssa. He eivät tunne täältä ketään, ovat täysin eristettyjä ja asuvat työnantajan järjestämässä asunnossa. He tarvitsevat palkkaa lyhentääkseen velkaansa ja elättääkseen perhettään kotimaassa. Heidän täytyy pitää kiinni työstään ja oleskeluluvastaan, sillä he eivät luota viranomaisiin ja työnantajat ruokkivat tätä epäluottamusta uhkailemalla väkivallalla. Ne tilanteet ovat niin alisteisia, että ne pahimmillaan muistuttavat mielestäni nykyajan orjuutta.” 

Teittisen mukaan nykypäivän orjuudessa siteet ovat näkymättömät, vaikka ihmiskauppa-sanasta tuleekin mieleen kahleorjuus. “Populaarikulttuuri ruokkii tällaisia stereotypioita: jos ihmiskauppaa käsitellään telkkarissa, kuvituskuvana on käsi, joka tulee kaltereiden välistä. Mä olen aina ihan että ”Ei, se ei tule sieltä, vaan se on tuolla keittiössä!””

Teittinen haastattelee kirjassaan useita ihmiskaupan ja hyväksikäytön uhreja sekä heitä riistävien yritysten johtoportaiden henkilöstöä. Yksi Teittisen mieleen vahvasti jäänyt haastateltava on thaimaalainen nainen, joka poimi Suomessa marjoja.

“Nämä marjanpoimijat tekevät pari-kolme kuukautta töitä, eli satokauden verran, äärimmäisen pitkiä työpäiviä. Herätys on kolmen-neljän maissa aamulla, jonka jälkeen lähdetään ajamaan metsään ja ollaan siellä koko päivä. Illalla ajetaan takaisin leiriin, jonotetaan vessaan, jonotetaan syömään ja jonotetaan punnitsemaan kerätyt marjat, jonotetaan suihkuun ja sitten mennään nukkumaan pari-kolme tuntia ja seuraavana päivänä uudestaan sama homma. Se on todella rankkaa. Ja tätä seitsemänä päivänä viikossa yli kaksi kuukautta. Mä halusin tietää, että mitä nämä marjanpoimijat on sitten oikein kesän aikana tienanneet.”

Satokauden päätteeksi suomalainen marjafirma maksaa poimijoille marjoista ja vähentää siitä palkkiosta perimänsä kulut. 

“Tämä nainen näytti minulle palkkiolaskelmansa ja osoitti viimeistä riviä, jossa luki -58,24 €. Hän oli kesän päätteeksi jäänyt tälle suomalaiselle marjafirmalle kuusikymppiä velkaa. Kyseinen nainen oli kerännyt 4100 kiloa puolukkaa ja mustikkaa”, Teittinen kertoo.

“Tapaus havainnollisti, kuinka absurdeja ja räikeän epäoikeudenmukaisia tilanteita Suomen marjametsissä esiintyy jatkuvasti. Ihmiskauppa on äärimmäisen kannattavaa talousrikollisuutta. Kun puhun poliisien kanssa sanon aina, että en ymmärrä miksi kukaan kauppaisi huumeita, jos voi ‘kaupata’ ihmisiä. Edelleen se kiinnijäämisriski on aika pieni ja tuomiot suhteellisen lieviä, ja rikoshyöty taas todella iso.”

Valtion rakenteet tuomiota lieventävänä asianhaarana

Vaikka Teittisen kuvaama moderni orjuus on hyvin yleistä, jää se jopa hälyttävän vähälle huomiolle Suomen poliittisessa ja työoikeudellisessa keskustelussa. Ulkomaalaisten työntekijöiden tila tuntuu olevan helppo sivuuttaa, mutta miksi?

“Tietenkin joissain tapauksissa kyseessä voi olla puhdas rasismi, mutta en usko, että se on mikään laajemmin selittävä tekijä. Ehkä enemmänkin se, että me olemme tottuneet ummistamaan silmämme. Se liittynee siihen, että ajatellaan ulkomaalaisten työntekijöiden olevan joitain muita, joitain toisia”, Teittinen selittää. 

“Meillä on myös tietynlainen ajatus siitä, minkälainen yhteiskunta ja oikeusvaltio Suomi on: meillä on tiettyjä ihanteita suomalaisista työmarkkinoista ja siitä, miten reilua ja tasavertaista täällä on. Voi olla vaikeaa myöntää itselleen, että hei, täällä meidän ympärillä onkin näitä nykyajan orjia jotka esimerkiksi raatavat metsissä ja jäävät satokauden jälkeen velkaa niin, että heidän elämänsä tuhoutuu. Tämän myöntäminen rikkoisi jonkinlaista turvallisuudentunnettamme ja haastaisi käsitystämme omasta yhteiskunnastamme niin voimakkaasti, että meidän on helpompi sulkea siltä silmämme.”

“Lisäksi aina joku tarjoaa jonkun selityksen: kyseessä on aina vain yksittäistapaus tai sanotaan, että ‘olemme laatineet uuden ohjeen, nyt homma on kunnossa!’, tai jotain vastaavaa. Me ajattelemme, että jos se nepalilainen ravintola on edelleen pystyssä, niin sittenhän siellä on varmaan asiat ihan kunnossa, koska kyllähän viranomaiset olisivat sen muuten jo ratsanneet. Meillä on luottamus valtioon ja siihen, että kyllähän tällaiseen riistoon puututaan. Se on perverssiä, koska olemme usein nähneet, että valtion rakenteet ovat olleet mahdollistamassa tätä hyväksikäyttöä.”

Teittinen viittaaa esimerkiksi Keski-Suomen käräjäoikeuden vuonna 2018 antamaan tuomioon. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen marjanpoimijoita koskeva ihmiskauppatuomio. Tuomiossa todetaan suomalaisen marjayrittäjän teon moitittavuuden pohdinnan yhteydessä, että Suomen ja Thaimaan valtion viranomaiset ovat luoneet rakenteet, jotka jo lähtökohtaisesti altistavat marjanpoimijat tilanteille, joissa voidaan joutua harkitsemaan ihmiskaupan tunnusmerkistön täyttymistä. Seikka todettiin lieventävänä asianhaarana, sillä marjayrittäjä ei ollut luonut näitä puitteita itse, vaan ainoastaan hyödyntänyt olemassaolevia rakenteita ja käytäntöjä. 

“On ollut hyvinkin eksplisiittistä, miten valtio on ollut luomassa puitteita tälle hyväksikäytölle. Ei pelkästään sulkenut silmiään, vaan aktiivisesti toiminut. Parinkymmenen vuoden ajan Suomen valtio pyrki tuomaan tänne joka kesä mahdollisimman paljon thaimaalaisia marjanpoimijoita. Samalla heidän oikeuksiaan ei ole turvattu ja heitä on kohdeltu juridisesti turistiviisumilla maahan tulevina yrittäjinä, vaikka on ollut päivänselvää, että he ovat työntekijöitä. On säädetty sellainen laki kuin marjalaki, joka piti tämän status quon voimassa.”

Voiko suomalaiseen oikeusvaltioon enää uskoa?

Vaikka Teittisen kuvaama todellisuus on synkkä, hän on myös toiveikas. Ihmiskaupparikos lisättiin rikoslakiin vuonna 2004, ja kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana kehitystä on tapahtunut paljon. Erityisen paljon on muuttunut viime vuosina. Helsingin poliisiin on esimerkiksi perustettu valtakunnallinen ihmiskaupparyhmä. Teittisen mukaan Keskusrikospoliisi on herännyt ilmiöön ja tutkinut laajat marja-alan jutut erinomaisesti. Poliisin toiminta on muutenkin kehittynyt, vaikka puutteita on toki yhä.

“Asioita voi aina muuttaa, ei pidä vaipua apatiaan. Kyseessä on ihmisten toiminta ihmisten luomissa rakenteissa, ei mikään luonnonvoima, hyökyaalto, jolle ei voi mitään.”

Toisaalta toivoon ei tule tuudittautua liiaksi, sillä Teittisen mukaan ilmiö on laaja, kasvava ja sitkeä. Vaikka yksittäisissä tapauksissa on annettukin koviakin ihmiskauppatuomioita ja ilmiö on saanut laajaa median ja päättäjien huomiota, riisto jatkuu yhä edelleen ravintoloissa, siivousfirmoissa, marjametsissä ja muualla. Lisäksi ulkomaisen työvoiman riisto levittäytyy yhä uusille alueille, kuten kansainvälisiin opiskelijoihin, ruokalähetteihin sekä metsänhoitoon.

“Eräs työsuojelutarkastaja Itä-Suomesta sanoi, että metsurityö on heille uusi siivous- tai rakennusala. Suomalainen metsurityö on enenevässä määrin sitä, että joku romanialainen kielitaidoton leipuri tekee hirveätä päivää naurettavalla liksalla ilman koulutusta”, Teittinen kertoo.

“Haastattelin viime vuonna nepalilaisia metsureita. Yksi nuori mies kertoi, ettei ollut ikinä edes nähnyt raivaussahaa tullessaan tänne. Hän sai puolen tunnin koulutuksen toiselta nepalilaiselta, kun suomalainen metsuri koulutetaan 2–3 vuotta. Siellähän tapahtuu valtavasti onnettomuuksia, kun silvotaan itseään tai työkaveria jalkaan. On ollut tapauksia, joissa työnantaja tulee sitten sairaalaan, painostaa ne tyypit hiljaiseksi ja lähettää ensimmäisellä koneella takaisin. Metsänhoitoon liittyvä hyväksikäyttö vaikuttaa vain laajenevan.”

Teittinen on tehnyt liki 10 vuotta tiiviisti töitä erilaisten perus- ihmisoikeusrikkomusten parissa. Teittisen teos osoittaa, kuinka vakava ulkomaisen työvoiman hyväksikäyttö mahdollistaa meille päivittäisen arkemme edulliset tuotteet ja palvelut suoraan silmiemme alla työpaikkojemme siivouskomeroissa, lounasravintoloidemme keittiöissä ja lähikauppamme pakastemarjaosastolla. Viranomaistoiminnan puutteet ja jo Suomen valtion rakenteet, kuten lainsäädäntö, usein mahdollistavat tämän riiston ja modernin orjuuden, joka on sen harjoittajille satumaisen kannattavaa. Voiko kaiken tämän valossa enää uskoa suomalaiseen oikeusvaltioon? 

“Ajattelen, että oikeusvaltiokeskustelu on hyvin institutionaalista: puhutaan vallan kolmijako-opista, vapaasta mediasta ja riippumattomasta oikeuslaitoksesta. Ja se on tietenkin tärkeää keskustelua, en halua sitä vähätellä. Olen paljon akuutimmin huolissani siitä, miten puutumme tällaiseen laajaan hyväksikäyttöilmiöön ja siihen, ovatko uhrit lain edessä yhdenvertaisia suomalaisten kanssa, myös käytännössä”, Teittinen pohtii.

“Meillä on äärimmäisen hyvä oikeusvaltio suhteessa moniin maihin. Meillä on myös tosi syviä ongelmia, joista on liian pitkään vaiettu. Kyllä mä olen kyynistynyt aika paljon. Ennen kuin aloin perehtyä tähän ilmiöön, käsitykseni suomalaisen yhteiskunnan ja oikeusvaltion todellisuudesta oli hyvin erilainen.”