Teksti: Viivi Karjalainen
Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori, Lauri Hannikainen (s. 1942), on lapsenmielinen Nalle Puh -kerhon aktivisti, jonka ura sekä tutkimus kansainvälisen oikeuden saralla häikäisevät vaikuttavuudellaan. Nyt hän muistelee 60-luvun Pykälää, 70-luvun Yhdysvaltoja ja pitkän sekä työntäyteisen uransa käännekohtia.
Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori, Lauri Hannikainen (s. 1942), on lapsenmielinen Nalle Puh -kerhon aktivisti, jonka ura sekä tutkimus kansainvälisen oikeuden saralla häikäisevät vaikuttavuudellaan. Nyt hän muistelee 60-luvun Pykälää, 70-luvun Yhdysvaltoja ja pitkän sekä työntäyteisen uransa käännekohtia.
Hannikainen toimi Pykälän hallituksen sihteerinä vuonna 1965. Pykälistien keskuudessa oli jo pidempään haaveiltu omasta kerhohuoneistosta: tilat yliopiston omistamassa kiinteistössä Kirkkokatu 4:ssä olivat niin riittämättömän pienet, että niitä kuvailtiin jopa häpeällisiksi. Uudet tilat löytyivät Kruununhaasta, osoitteesta Vironkatu 9 A 4. Uudet 144 neliömetrin kokoiset tilat symboloivat Pykälälle uuden ajan alkua ja mahdollistivat kasvavan jäsenmäärän ja opiskelijatoiminnan, joka jo tuolloin oli varsin vilkasta, ylläpitämisen. “Tykästyttiin tiloihin niin, että siellä vietettiin liikaakin aikaa”, Hannikainen muistelee.
Hannikainen kertoo olleensa yhdessä hallituskollegansa Heikki Karapuun kanssa ainoat kymmenpäisen hallituksen “radikaalit”: muut olivat vakavampia, “todella juristeja”. Hän muun muassa organisoi Vironkadulla yöaikaan pidetyt juhlat Venäjän vallankumouksen muistopäivän kunniaksi, mikä poiki Hannikaiselle varoituksen. Hannikainen otti osaa aktiivisesti myös muuhun opiskelijatoimintaan ennen kuin työt Suomen ulkoasiainhallinnossa vuosina 1966-1973 veivät hänet mukanaan.
60-luku oli Suomessa yhteiskunnallisen muutoksen murrosaikaa, ja erilaiset sosiaaliset kysymykset ja opiskelijoiden oikeudet herättivät keskustelua opiskelijayhteisössä. “60-luvulla oli paljon kapinaa vanhempia vastaan. Ai että teki hyvää sanoa, että me olemme niitä, joista te meitä varoititte”, Hannikainen luonnehtii. Intohimoprojekti Hannikaiselle oli toimiminen Nalle Puh -kerhossa, joka toimitti underground-lehti Kastoria. Nalle Puh -kerho oli opiskelijoista ja nuorista valtion virkamiehistä koostuva kirjallis-filosofinen yhdistys, jonka tarkoituksena oli “taistella kalkkeutuneisuutta vastaan” sekä “tehdä karhunpalveluksia yhteiskunnalle”. Kastor-lehti oli Hannikaisen mukaan taas “anarkistinen, puolueellinen ja epäajankohtainen”. Lehteä painettiin öisin “jonkun hienon laitoksen” monistuskoneella: ainakin kerran valtiovarainministeriössä ja kerran ulkopoliittisessa instituutissa. Hannikaisen mielestä juuri 60-luvun loppu oli elämän ihaninta aikaa. Ai miksi? “Oli ihania naisia ja anarkismi”, Hannikainen hihkuu.
Lapin yliopiston opiskelijan seminaarissa piirtämä luonnoskuva Hannikaisesta hänestä tehdyn 60-vuotis-syntymäpäiväpainoksen kannessa.
Vuonna 1969 Hannikainen löysi itsensä Washington D.C:stä, jossa hän toimi Suomen suurlähetystön virkailijana. Hän asui kommuunissa ja koki, millaista oli elää Vietnamin sodan retuuttamissa Yhdysvalloissa. Hän kertoo osallistuneensa mielenosoituksiin salaa suurlähetystöltä. Salailu oli tuttua, olihan hän osallistunut jo vuonna 1968 Vanhan Ylioppilastalon valtaukseenkin: “En pyrkinyt siellä eturiviin. Onnekseni en jäänyt kiinni.” Hannikainen opiskeli Bostonissa kolme vuotta, mutta lopulta, kun hänen silloinen naisystävänsä totesi, ettei Hannikainen ollut hymyillyt kertaakaan kolmeen viikkoon, hän päätti palata Suomeen. “Amerikkalaiset olivat vähän vulgääreja ja naiiveja, tunsin itseni hyvin eurooppalaiseksi”, Hannikainen kertoo.
Vaikka Hannikaisen isä toimi korkeimman oikeuden presidenttinä, ei hän itse haaveillut varsinaisen juristin urapolusta. Hän halusi kirjoittaa ja pohtia. Hannikainen palasi Suomeen ja aloitti assistenttina yliopistolla. Hän sai Suomen Akatemialta apurahan englanninkielisen väitöskirjan (Peremptory Norms (Jus Cogens) in International Law – Historical Development, Criteria, Present Status, 1988, 781 s.), kirjoittamiseen kansainvälisen oikeuden ehdottomista normeista, jonka kirjoittamiseen kului lopulta kymmenen vuotta. Väiteltyään tohtoriksi Hannikaisesta tuli “kotimainen kosmopoliitti”, joka kiersi opettamassa ja tutkimassa yliopistosta toiseen. Julkaisuluettelo kasvoi tasaiseen tahtiin ja kansainväliset seminaarit kävivät Hannikaiselle tutuiksi. Mieluinen virka hänelle oli Euroopa-neuvoston rasismin ja suvaitsemattomuuden vastaisessa komissiossa, jossa hän toimi neljäntoista vuoden ajan. Vuonna 2003 Hannikainen nimitettiin Turun yliopistoon kansainvälisen oikeuden professoriksi.
Kun Hannikainen eläköityi vuonna 2009, oli jäähyväisluennolla jätetty näkemys kansainvälisen oikeuden tulevaisuudesta melko kielteinen. Näkemys ei ole muuttunut: tänään häntä liikuttaakin eniten Lähi-Idän kriisi, josta hän on kirjoittanut viime vuosina runsaasti. “Elämänfilosofianani voidaan pitää sitä, että kun minusta aikaa jättää, maailman tulisi olla edes vähän parempi, kuin sillon, kuin synnyin”, Hannikainen kertoo. “Minullehan se on helppoa, sillä synnyin toisen maailmansodan keskelle”, hän naurahtaa. Vaikka paljon on saavutettu, paljon työtä kansainvälisen oikeuden saralla on vielä tehtävissä. Vielä kuudentoista vuoden jälkeen eläköitymisestä Hannikainen haluaa edelleen jatkaa työtään kansainvälisen oikeuden parissa: parhaillaan hän toimii Helsingin yliopistolla Eric Castrénin instituutissa. “Yliopistolta lähtisin mieluusti vasta jalat edellä”, Hannikainen julistaa.◆
Kansainvälisen oikeuden käsikirjan (Tietosanoma 2014) kansikuvaa suunnitellessa kuvittaja ehdotti kansikuvaksi tasapainoista oikeuden vaakaa. Hannikainen kuitenkin totesi, että vaaka tulisi asetettaa epätasapainoon: se kuvaa kansainvälisen oikeuden luonnetta paremmin.