Vuoden opettaja: Olli Norros

Teksti: Laura Tiainen

Kuva: Helmi Hytti

On aurinkoinen keskiviikko. Olen saapunut tapaamaan vuoden opettaja -tunnustuksen voittanutta professoria, Olli Norrosta. Phukseille kyseinen henkilö lienee tuttu surullisenkuuluisasta yleisen velvoiteoikeuden kurssista, josta allekirjoittanut itsekin sai aikoinaan ensimmäiset varoituksen sanat jo orientaatioviikolla. Legendat kertovat, että kyseisen kurssin – tai oikeastaan sen välikuulustelun – suorittaminen hyväksytysti on vähintäänkin Enigma-koodin murtamiseen verrattavissa oleva saavutus. 

Myöhemmässä vaiheessa opintojaan useat oikkarit hoksaavat, että kyseinen herra on valloittanut velvoiteoikeuden lisäksi useita muita oikeudenaloja: hänet saattaa nähdä luennoimassa intohimoisesti vahingonkorvausoikeudesta sekä arvopaperimarkkinaoikeudesta, mutta on hänet nähty antamassa asiantuntijalausuntoja urheiluoikeuden sarallakin. Lienee siis sanomattakin selvää, että mikäli valmistumisen hetkellä (hamassa tulevaisuudessa) oma juristikorttisi polveutuu muropaketin sijaan Porthanian pyöröovien takaa, olet törmännyt tähän – vuoden opettajanakin – tunnettuun henkilöön. 

Porthanian neljännessä kerroksessa on rauhaisaa, mutta alemmista kerroksista kantautuvat lähiopetuksen paluun myötä paikalle saapuneiden opiskelijoiden innostuneet äänet. Kellon kääntyessä tasan lähestyy lasiovia rennon oloinen mies. 

Miltä tuntui tulla valituksi vuoden opettajaksi, ja oliko tunnustus sellainen, jota osasit odottaa? 

“ Olihan se iso juttu. Vuoden opettaja -tunnustus on ollut minulle aina erityinen omassa luokassaan, sillä oman alan opiskelijajärjestön tunnustus on suora ja arvovaltainen palaute opetuksesta, ja siksi niin tärkeä. Olen saanut opetuspalkintoja aiemminkin, mutta tämä palkinto on itselleni kaikista suurin. 

Jollain tasolla olen aina mieltänyt, että jos opetukseen ylipäänsä satsaa ja kohtelee opiskelijoita inhimillisesti, niin tällaisen palkinnon jossain vaiheessa saa. Itse koen, että etenkin pandemian vuoksi olen joutunut kiinnittämään vähemmän huomiota itse opettamiseen. Olen kokenut sen vaivattomaksi ja helpommaksi etäaikana. Toisaalta opetusta on joutunut miettimään enemmän, etenkin sitä, mitä opiskelijat ajattelevat, samoin kuin esiintymistä. 

Normaaliaikana olen tehnyt erilaisia pedagogisia kokeiluja, kuten “kisastudioita” ja “tenttipalautteita”, ja nämä ovat vieneet jonkin verran aikaa ja huomiota. Pandemian aikana kaikki on mennyt mukavasti peruskaavan mukaan. ”

Mitä muuta työtä teet opettamisen lisäksi, tai minkälaisia vastuutehtäviä sinulla on? Miten urapolkusi on edennyt tähän pisteeseen? 

“ Opettamisen lisäksi virkaan kuuluvat normaalit professorin työtehtävät. Opetus on vain yksi osa, ja opetukseen kuuluu paljon muutakin kuin se, että istuu luennoimassa, esimerkiksi hallinnointi ja arviointi. Lisäksi keskeisiä tehtäviä ovat tutkimus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen eri rooleissa. Toimin myös Vakuutuslautakunnan ja Sijoituslautakunnan puheenjohtajana. 

Useita tehtäviä hoitaessani olen kohdannut sen realiteetin, että nykymaailmassa joutuu asennoitumaan siihen, ettei kaikkea mitenkään tarvitse tai voi ehtiä tekemään. Toisiin asioihin on satsattava enemmän, ja jotkut on hoidettava kevyemmin. Se on lähinnä asennoitumiskysymys. Jonkin verran tulee myös iltaisin tehtyä töitä. 

Heti valmistuttuani sain tutkijan paikan syksyllä 2004. Väittelin vuonna 2007, ja olen sen jälkeen ollut muissa tutkimustehtävissä samassa yliopistossa. Vuonna 2013 toimin urheiluoikeuden professorina. Sen jälkeen sain paikan vakuutus- ja vahingonkorvausoikeuden apulaisprofessorina. Tehtävä eteni täyteen professuuriin. 

Olen viihtynyt kovasti yliopistolla, vaikka toimintavapaus onkin rajoittunut siitä, mitä se on enimmillään ollut. Professorina on kuitenkin edelleen valtavan laaja omatoimintavapaus, ja välttämättömiä juttuja on yhä suhteellisen rajallisesti. Lähinnä opetus on se, mistä ei voi luistaa tai laskea omaa rimaa. Opetusta on tuotettava tasalaatuisesti ja oikea-aikaisesti. Muuten voi vapaasti omien kiinnostuksen kohteiden mukaan ohjata omaa työtä. “ 

Tiesitkö aina, että oikeustiede on nimenomaan se ala, jonka parissa haluat työskennellä, vai oletko joskus pohtinut muita aloja? 

“ En ole aina ollut oikeustieteeseen suuntautunut: heti lukion jälkeen aloitin matematiikan opinnot, joita opiskelin yhden syksyn. Sitten menin inttiin, ja siellä syntyi ajatus mahdollisesta sotilasurasta. Intin loppupuolella homman hohdokkuus kuitenkin karisi. Piti miettiä, mitä seuraavaksi tekisi. “ 

Miten vietät vapaa-aikaasi, onko sinulla harrastuksia? 

“ Ensimmäinen kysymys lienee, onko minulla vapaa-aikaa. Kolmen pienen lapsen myötä vapaa-aikaa ei kauheasti jää. Nyt kun korona on jo vähän aikaa ollut menossa ohi, olen käynyt kuntosalilla. Ennen lasten saamista pelasin sulkapalloa aktiivisesti. Se on sittemmin jäänyt. Lisäksi seuraan aktiivisesti erilaisia talous- ja sijoitusasioita.”

Mikä on menestyksekkään opetuksesi salaisuus? 

“ Salaisuus on se, ettei ole mitään salaisuutta. Nuorempana olin enemmän suuntautunut pedagogiseen edistyksellisyyteen, ja pyrin sisällyttämään sellaisia elementtejä opetukseen. Myös tiedekunnan linja opetustaidon arvioinnissa ajoi kenties pedagogisten ratkaisujen ylikorostumiseen. 

Jossain vaiheessa totesin, ettei kannata mennä pedagogiikka edellä. Toisin sanoen se ei ole välttämätön tai itseisarvoinen osa opetusta – vaikkakin voi tietysti toimia joillakin. Opetuksesta tulee hyvä, kun opettaja itse kokee sen itselleen luontevaksi ja innostavaksi. Täytyy siis tuntea itsensä, jotta löytää itselleen sopivan opetustavan. Toisaalta opetuksen ei tietystikään tule olla liian opettajalähtöistä. Molemmat, sekä opiskelija että opettaja, tulee ottaa huomioon, kun miettii, millainen opetus on hyvää. Kannattaa miettiä, millaisesta opetuksesta itse opiskelijana tykkäisi. 

Tärkeää on opetuksen tauotus ja rytmitys luontevasti. Opettajan näkökulmasta voisi helposti puhua pitkäänkin. Kuitenkin tauot ja esimerkiksi etukäteen rakennettu keskustelutehtävä rikkovat tylsää ja pitkää kuuntelua. 

Myös opetuksen sisällöllä on keskeinen merkitys. Tärkeää on erottaa, mikä asia voi opiskelijoiden kannalta olla hankala ja mitä pitää siksi avata mahdollisimman selkeästi, sekä se, mihin kannattaa keskittyä. Opettajan ei kannata toimia tasapaksusti. Toisiin asioihin pitää käyttää enemmän aikaa kuin prosentuaalinen osa tutkintovaatimuksia sallisi. Myös kurssin luonne pakollisena tai valinnaisena heijastuu opetustyyliin. Kuulijoiden tarpeiden huomiointi on ensisijaista.” 

Mitä haasteita koet opettamisessa yleisesti? Entä kuinka etäaika on vaikuttanut opettamiseen ja minkälaisia haasteita se on tuonut mukanaan? Miten etäaika on vaikuttanut muuhun tekemääsi työhön? 

“ Opettamisessa ei yleisesti ole ihmeellisiä haasteita. Eräs haaste on kuitenkin opiskelijoiden suuri määrä suhteessa opettajien määrään. Tämä haaste rajoittaa opetuksen muotoja. Mahdollisuudet saada kontakti yksittäiseen opiskelijaan ja ohjeistaa häntä kehittämään yksilöllistä ajattelua ovat rajalliset. Tenttien arvosana on toki jonkinlainen palaute, samoin kuin niin kutsutuissa pienryhmissä käytävä vuoropuhelu. Pyrin itse opetuksessa siihen, ettei pienryhmissä ketään pakoteta puhumaan. Vapaaehtoisten puhujien kanssa voidaan käydä vuoropuhelua, ja myös kuuntelijat oppivat itse siinä sivussa. Kuitenkin mahdollisuudet ymmärtää kunkin opiskelijan yksilöllistä ajattelua ovat vähäiset. Onneksi seminaarit ovat tätä varten, ja ne ovat kivoja siitä, että niissä on mahdollista keskustella

henkilökohtaisesti opiskelijoiden kanssa. Koen siis, että vähäinen vuorovaikutuksen määrä on haaste. Opiskelijat ovat kuitenkin hyviä kautta linjan, ja asiointi heidän kanssaan on miellyttävää ja helppoa. 

Vuorovaikutuksen vähäisyys on korostunut etäaikana, sillä tyypillisestikään etäympäristö ei lisää keskustelua ja kysymyksiä. Toisaalta etäopettaminen on sellaista, mistä olen tykännyt, sillä etänä on helppoa keskittyä itse asiaan ja pitää riittäviä taukoja. 

Etäaikana eräs suuri haaste on lisäksi ollut tenttien arvostelu ja laatiminen. On vaikeaa tehdä järkeviä kysymyksiä, jotka mittaavat opittua, ja joista ei saisi korkeita pisteitä pelkästään nopealla kirjan pläräilyllä. Tenteissä pitäisi pystyä erottamaan ne, ketkä lukivat ja pohtivat kurssin teemoja ja ne, ketkä surffaavat hyvien tiedonhakutaitojen avulla. Lisäksi on ollut vaikea arvioida, kuinka vaikeita kysymykset ovat, sillä etäaikana kysymysten on oltava soveltavampia. On helpompi hahmottaa kunkin kurssin kultainen lanka eli opittavat asiat. Soveltavammat näkökulmat omaavien tehtävien osalta on vaikeammin ennakoitavaa, kuinka opiskelijat osaavat päätellä niitä ja kuinka vaikeina tehtäviä pidetään. Lisäksi on mahdotonta ennakoida, millaisilla kokoonpanoilla tenttejä tehdään. 

Tenttien asialliseen toteuttamiseen kuuluu se, että huijausmahdollisuus on tehty viran puolesta vähäiseksi. Opiskelijan tulisi voida luottaa siihen, että kaikki toimivat reilusti. Yliopisto on epäonnistunut tässä, mutta se oli oletettavaa – oltiinhan siinä aika mahdottomassa tilanteessa. Toivottavasti ongelma helpottaa nyt lähiopetukseen paluun myötä. Ennen etäaikaa ei juuri ollut minkäänlaista vilppi- tai plagiointiongelmaa. Yksi kuvaava esimerkki tästä on se, että noin 10 vuotta sitten kansainvälisen yksityisoikeuden kurssilla tehtiin kurssitehtäviä, jotka pisteytettiin. Tenttiin ilmoittautuessaan opiskelijoiden tuli kirjata tehtävistä saadut pisteet. Tehtäväni oli tarkistaa, että ilmoittautumisen yhteydessä ilmoitetut pisteet täsmäsivät todellisten pisteiden kanssa. Kertaakaan ei yritetty vedättää pisteitä paremmiksi. 

Etäaika ei ole juurikaan vaikuttanut muuhun tekemääni työhön. Esimerkiksi tutkimusta tehdään samalla tavalla. Riidanratkaisuelimissä se, että ollaan etänä eikä saman pöydän ääressä, tuntui aluksi kömpelöltä. Mietin silloin, saammeko itsestämme kaiken irti, ja pystynkö puheenjohtajana ennakoimaan ihmisten mielipiteitä. Nämä pelot menivät kuitenkin nopeasti ohi. Keskustelu kokouksissa on ollut rakentavaa, ja etäily ei ole kauheasti vaikuttanut työhön. Pahimman lockdownin aikana emme lähtökohtaisesti käyttäneet työhuoneita, joskin tämä olisi ollut mahdollista erillisellä ilmoituksella. Ensimmäisen lockdownin aikaan keväällä 2020 olin kotona perheeseen syntyneen lapsen vuoksi. 

Mihin suuntaan haluaisit kehittää opetustasi?

“ Opetan jo nyt hyvin monipuolisesti aineopintoja, syventäviä opintoja ja väitöskirjaohjausta. Uusia aluevaltauksia ei siis ole suunnitteilla. Haluan kehittyä tässä, mitä nyt teen. Pyrin tulemaan vähän paremmaksi eri lohkoilla. Ihmisten kanssa toimimisessa ja heidän tarpeiden huomioon ottamisessa voi kehittyä aina. Kehitykseltä en siis toivo mitään dramaattista, yritän tehdä samoin kuin aiemmin – mutta paremmin. ” 

Mikä tai mitkä ovat parhaat opetusmuistosi? 

“ Yleensäkin kaikkea opetusta on kivaa pitää, ja äärimmäisen harvoin on ollut ikävä olo opetuksesta. Opetuksen valmistelu, siihen liittyvä hallinto ja tenttisuoritusten arviointi ovat niin sanotusti se pakollinen paha. 

Mieleenpainuvimmaksi jäivät ensimmäiset opetukset Justus Könkkölän kanssa. Pidimme muutamia harjoitusseminaareja, eli nykyisiä TKP-seminaareja. Kokemuksesta hyvän teki opiskelijoiden innostuneisuus ja yhdessä tekemisen meininki. Tuntui siltä, että opiskelijat tykkäsivät meistä, ja saimme hyvää palautetta. Ehkä se, että olin itse vasta ollut opiskelija, auttoi minua ymmärtämään opiskelijoiden näkökannan hyvin. Tämä heijastui opetukseen. Myös urheiluoikeutta on hauska opettaa, sillä aiheena se innostaa opiskelijoita. Porukka on helppo saada innostumaan ilmiöistä, joissa juridiikka kietoutuu konkreettisiin urheilutapahtumiin. 

Myös aineopintoja on kiva pitää, ja ne ovat hyvin erityyppisiä kuin valinnaiset opinnot. Aineopinnoissa opettajalla on toki enemmän vastuuta kurssin sisällöstä, sillä koko vuosikurssin tulee saada opetuksesta järkevästi omaksuttava peruskäsitys. Aineopintoja on kiva pitää, kun tuntee itse osaavansa asian, ja voi auttaa ihmisiä ymmärtämään isoja ja tärkeitä oikeusjärjestyksen peruskysymyksiä ja antaa oppeja, joista hyötyä työuralla. 

Minkälaisia terveisiä tai neuvoja haluat lähettää opiskelijoille? 

Kiitos ennen kaikkea palkinnosta, olette mahtavia.