Teksti: Viivi Karjalainen ja Helka Pihlajaniemi
Inter Vivosin toimituskunta sai kevään alussa vihiä Turun yliopiston oikeushistorian professorin ja lehtemme kenties historiallisesti aktiivisimman lukijan* , Mia Korpiolan käynnistämästä projektista. Tarkoituksena on järjestää suomalaisille asianajajille muistitietokeruuhanke, jotta voitaisiin saada talteen tärkeä pala suomalaista oikeustieteen historiaa. Mia Korpiola sekä Helsingin yliopiston oikeushistorian yliopistonlehtori Marianne Vasara-Aaltonen ovat tuomassa muistitietohankkeen mukaan oikeushistorian opetukseen sekä Turussa että Helsingissä. Meillä Helsingissä tämä toteutuu oikeushistorian TKP-seminaarin muodossa, joten pykälistit saavat mahdollisuuden osallistua itse muistitietohankkeeseen ja saamaan arvokasta vuorovaikutuskokemusta asianajajien kanssa. Inter Vivos tietysti kiinnostui tällaisesta jännittävästä mahdollisuudesta ja lähti kuulustelemaan Marianne Vasara-Aaltosta hänen syksyn TKP-seminaaristaan.
*Ks. tämän lehden Pykälän historiasta kertovassa jutussa viitattu kirjallisuus
Phuksi, etkö tiedä, mikä TKP-seminaari on? Ei hätää, sillä allekirjoittaneet toimittajatkaan eivät tienneet seminaarin olemassaolosta ennen tämän artikkelin toimittamista. ON-300, eli tieteellisen kirjoittamisen perusteiden opintojakso, on vähän kuin notaarivaiheen lopussa häämöttävän notaariseminaarin lyhyempi ja huomattavasti mukavampi serkku. Kurssi on pakollinen osa opintoja. Kurssin aikana kirjoitetaan seminaarityö, joka on niin ikään kuin pieni notaarityö. Useita erilaisia ja eri aiheisiin keskittyviä seminaarikursseja järjestetään läpi vuoden, mutta kurssi suositellaan kuitenkin suoritettavaksi toisen opiskeluvuoden syksyllä. Tuleva seminaari järjestetäänkin täydelliseen aikaan, eli vuoden 2025 syyslukukaudella.
Muistitieto?
Muistitieto on ihmisten omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa tietoa menneestä, joka täydentää virallislähteistä ja muusta historiantutkimuksesta saatuja tietoja. Se tuo oman ja uudenlaisen näkökulman tavallisten ihmisten muistojen ja kokemusten kautta. Muistitieto voi olla suullista historiaa, eli esimerkiksi haastatteluja ja kyselyitä. On kuitenkin olemassa myös kirjoitettua muistitietoa, jonka keräämiseksi on toteutettu keruukampanjoita monista eri teemoista, kuten ystävyydestä, eri ammattikuntien kokemuksista tai naisten kokemuksista kuukautisista. Myös omasta aloitteesta voi tuottaa muistitietoa, esimerkiksi muistelmien ja omaelämäkertojen muodossa.
Muistitiedon kerääminen on tärkeää monesta syystä. Se tavoittaa usein informaatiota, jota ei välttämättä voida saada muista lähteistä. Muistitiedon avulla voidaan saada tietoa esimerkiksi yksittäisten ihmisten tavoitteista ja suhteista, sekä paljon muuta sellaista tietoa, jota ei muuten kirjoitettaisi ylös. Sellaiset arkiset asiat, jotka ihmiset saattaisivat mieltää jopa vähäpätöisiksi, mutta jotka ovat historiantutkimuksen kannalta hyvin tärkeitä ja mielenkiintoisia, saadaan muistietoa keräämällä talletettua jälkipolville. Erityisesti asianajajien
osalta tietoa voidaan saada työntekijöiden päivittäisestä kanssakäymisestä, töiden jälkeisistä illanistujaisista tai toimintakulttuurin muutoksista asianajotoimistoissa. Oikeudellisissa teemoissa muistitieto monipuolistaa kuvaa oikeuskulttuurista, sillä virallislähteet harvoin tavoittavat tavanomaista arkea.
Pelaako muisti?
Muistitiedolla on tietysti myös haasteensa. Ihmisen muisti ei välttämättä ole luotettava ja saattaa temppuilla erityisesti kaukaisempia tapahtumia muistellessa. Ihmisillä on muistellessaan myös taipumus korostaa omaa rooliaan tilanteissa tai silotella negatiivisia puolia. Jälkiviisauden tuoma etu saattaa vaikuttaa muistitietoon: ihmiset muistelevat mennyttä ja tietävät kaiken mitä jälkeenpäin tapahtui, joten he saattavat analysoida aiempia tapahtumia myöhemmän tapahtuneen valossa, vaikka tapahtumahetkellä he eivät tietenkään voineet vielä tietää tulevaisuudesta. Muistietoa tutkiessa joudutaan siis käyttämään lähdekritiikkiä – aivan kuten muidenkin historian lähteiden kanssa – ja asettamaan tiedot oikeaan kontekstiin. Vaikka muistitiedon tarkastelu edellyttää hyvää yleistä tuntemusta aihepiiristä, sen avulla voidaan saavuttaa kokonaisvaltaisempi kuva historiasta, kun sitä käytetään yhdessä muiden lähteiden kanssa. Tällaisen subjektiivisen tiedon ja kokemuksien kerääminen voi siis osaltaan edistää objektiivisempaa historiantutkimusta.
Siis mikä keräyshanke?
Syksyllä alkava keruuhanke toteutetaan yhteistyössä Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS), Suomen Asianajajien sekä Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kanssa. SKS on toteuttanut erilaisia oikeudellisia muistitiedon keruuhankkeita jo aikaisemminkin, kuten vuonna 1981 toteutetun “Kansa käräjillä” -hankkeen, vuonna 1998 toteutetun “Oikeutta maalla ja kaupungeissa” -keruun ja viimeisimpänä vuosina 2014–2015 toteutetun “Vaikka korkeimman oikeuden peräseinään saakka” -nimisen keruuhankkeen. Tänä vuonna toteutettavan Korpiolan ideoiman hankkeen on tarkoitus keskittyä nimenomaan asianajajiin, joiden muistitietoon aiemmissa muistitietohankkeissa ei ole vielä syvennytty. Hankkeessa pyritään keräämään asianajajien muistitietoa viimeisten 50 vuoden ajalta. Tämä ajanjakso on ollut mullistava suomalaisen yhteiskunnan kehitykselle.: Siihen on mahtunut esimerkiksi Euroopan unioniin liittymisen tuoma kansainvälistyminen, ihmisoikeuskysymysten merkityksen nousu, taloudellisen vapautumisen kehityskaari, oikeudenkäyntimenettelyn muutoksia, 90-luvun alioikeusuudistus, naisten roolin kasvaminen Suomen oikeuskentällä, sekä valtavia harppauksia teknologian saralla. Miten nämä muutokset ovat näkyneet asianajajien työssä? Entä miten muutaman työntekijän asianajotoimistot ovat kasvaneet kansainvälisiksi liikejuridiikan jäteiksi, ja miltä muutos on tuntunut yksittäisten asianajajien näkökulmasta? Millaista asianajajien työ on ollut Helsingissä verrattuna pienempiin maalaispaikkakuntiin? Keruuhanke pyrkii tallettamaan säilöön vastauksia muun muassa tällaisiin kysymyksiin.
Entäs se seminaari?
Vasara-Aaltosen mukaan TKP-seminaari sopii opiskelijalle, joka haluaa ymmärtää syvällisemmin sitä ammattia, johon hän on hakeutumassa: “Moni opiskelija tulee tekemään opintojensakin ohessa töitä asianajotoimistossa, mutta opinnoissa ei välttämättä perehdytä kovin syvällisesti asianajon historiaan.” TKP-seminaari voi myös tarjota tärkeitä kontakteja työelämään ja kehittää opiskelijan vuorovaikutustaitoja. Toimittajien mielestä TKP-seminaarista tekee opiskelijan näkökulmasta erityisen kiinnostavan myös sen merkitys laajemmassa skaalassa. Opiskelijoiden keräämä aineisto on tarkoitus tallettaa SKS:n arkistoon, jossa se on tallessa jälkipolville ja josta sitä pystytään hyödyntämään tutkijoiden toimesta. Vasara-Aaltosen sanoin: “Opiskelija pääsee oikeasti tekemään jotain konkreettista ja omalla panoksellaan osallistumaan asianajokulttuurin säilymiseen sen sijaan, että oma seminaarityö jää kymmenen ihmisen lukemana bittiavaruuteen.” ◆
