Teksti: Helka Pihlajaniemi
Vapusta ja sieltä tarttuneesta rutosta toivuttuani päätin ottaa projektiksi niinkin kunnianhimoisen saavutuksen kuin kaikkien juristileffojen katsomisen ja arvostelemisen. Alamme ammatinharjoittajista kertovia elokuvia on yllättävän paljon (kertonee juridiikan prestiisistä), mutta koska arvostan hyvän tieteellisen tutkimuksen piirteitä, pyrin katsomaan niistä mahdollisimman monta. Jossain vaiheessa…
Tässä kuitenkin aluksi kolme. Elokuvien valitseminen oli kohtalaisen mutkatonta. Kun esittelin ideani Inter Vivosin toimituskokouksessa, lehden päätoimittaja ilmoitti, ettei juttuani paineta lainkaan, ellei vuoden 1962 draama Kuin surmaisi satakielen olisi listani kärjessä.
Joopa joo.
Halusin aloittaa elokuvasta, jonka jokainen lukija varmasti tuntee. Joku sellainen, joka on ollut mullistava, suorastaan vallankumouksellinen. Joku, joka on palkittu ja ylistetty.
Luonnollisesti, ensimmäisenä katsoin Blondin koston (joka on muuten aika kehno nimi verrattuna alkuperäiseen englanninkieliseen, kääntäjät do better). Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että olen tietysti nähnyt elokuvan jo aiemmin, sillä onhan se juristielokuvien kermaa. Juuri Blondin koston katsominen oikeastaan inspiroi minut hakemaan oikikseen, joten sen katsominen uudelleen ensimmäisen vuoden jälkeen on eräänlainen ympyrän sulkeutuminen.
Toisena sitten oikeasti katsoin Kuin surmaisi satakielen. Vaikka yksi syy oli se, että halusin juttuni päätyvän lehteen asti, se, että en ollut koskaan nähnyt sitä tuntui eräänlaiselta pyhäinhäväistykseltä. Oli korkea aika täyttää aukko sivistyksessäni. Kolmanneksi elokuvaksi valikoitui puolivahingossa Sateentekijä. Olin katsomassa vuoden 1996 trilleriä On aika tappaa, mutta kahden elokuvan katsomisen jälkeen kahden ja puolen tunnin satsi tuntui aika rankalta, jopa minulle (vaikka Sateentekijäkin oli vain vartin lyhyempi). Lisäksi nuori Matt Damon on hyvännäköinen, eli päätös oli loppujen lopuksi aika helppo. Kenties On aika tappaa päätyy johonkin toiseen osaan. Katsellaan.
Tämän tutkimukseni tarkoituksena on selvittää juristielokuvien laatua, mutta myös sitä, minkälaisen kuvan elokuvat antavat oikeustieteestä sekä juristeista ja/ tai oikkareista. Tutkimukselleni epäolennaiset seikat, kuten elokuvien juonen, pyrin jättämään niille kuuluvaan arvoon. Arvioin elokuvia sillä asiantuntemuksella, jonka yli 600 elokuvan katsominen ja ensimmäisen vuoden oikeustieteen opinnot tarjoavat.
Tutkimuksen lähtökohdat ovat siis loistavat.
Blondin kosto oli suunnilleen sellainen kuin muistinkin, mutta osasin kyllä arvostaa elokuvan visuaalista puolta huomattavasti enemmän toisella katselukerralla. Elokuvan estetiikka oli ihanan viimeistelty ja kokonainen, ja kameratyöskentely ja kuvakulmat miellyttivät silmää.
Vaikka elokuva on kliseinen ja vähän hassu, niin onhan se nyt ihan vitun hyvä. Se on visuaalisesti toimiva, juoni on hyvä ja elokuva on ihan hauskakin. Se ei myöskään ota itseään liian tosissaan. Se, että monenlaisista lähtokohdista tulleet ihmiset voivat menestyä juristeina ja se, että on parempi olla oma itsensä ja elää täysillä on kaikessa siirappisuudessaan ihan tärkeä viesti. Vaikka Elle meni Harvardiin jahtaamaan entistä poikaystäväänsä, hän jatkaa opintojaan ja pääsee pitkälle oman kunnianhimonsa takia.
Ensimmäisen professorin aloitusluennon puhe muistutti huvittavan paljon kaikkia niitä oikeustieteen tieteenalan hienoutta ja oikisopintojen vaikeutta korostavia puhutteluita, joita meidän professorimme opintojen alussa pitivät. Elokuvan luennot ovat kuitenkin huomattavasti interaktiivisempia. Ryhmäkoot ovat pienemmät, joten professorit voivat ottaa enemmän kontaktia opiskelijoihin. Toki Helsingin yliopiston halvimman tutkinnon ja yksityisrahoitteisen todellisen huippuyliopiston opetuksen vertaaminen keskenään on lähtökohtaisestikin melko keinotekoista, joten ei siitä sen enempää.
Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta elokuvan muut oikkarit vaikuttavat alussa hyvin homogeeniselta massalta: hieman tärkeileviltä nipottajilta, jotka arvostelevat ja katsovat alaspäin oikkareita, jotka eivät mene tyypilliseen muottiin. Ensivaikutelma kuitenkin hämää hieman, ja loppujen lopuksi muista opiskelijoista kuoriutuu ihan monenlaisia persoonia. Kaikki heistä ovat kyllä melkoisen ahkeria opiskelijoita, mutta se lienee pakollista elokuvan vaativien professoreiden takia. Tältä osin leffan tarulla saattaakin olla jotain kosketuspintaa meidän todellisuutemme kanssa.
Kuin surmaisi satakielen yllätti minut hyvin positiivisesti. Minulle on jäänyt uudemmista mustavalkoelokuvista pienimuotoinen trauma erään nimeltä mainitsemattoman ranskalaisen ohjaajan luoman hirviön takia. Satakielen kuvaaminen mustavalkoisena oli kuitenkin hyvä valinta: se sai katsojan keskittymään elokuvan vakavampiin teemoihin ja tärkeisiin viesteihin.
Elokuva ei tarjoa yhtä kokonaisvaltaista kuvaa juristintyöstä kuin Blondin kosto, ja elokuva keskittyy muutenkin vähemmän itse oikeustieteeseen. Elokuva oli kuitenkin juoneltaan mukaansatempaava, ja lasten kautta tapahtuva kerronta oli yllättävä mutta toimiva. Kuvaustyöskentely oli myös hyvää ja erottui edukseen värien puuttumisen vuoksi. Hyviä kuvakulmia ja silleen.
Juristikuva oli aika perinteinen: Atticus Finch on harvasanainen ja tyyni mies, joka asianajajalle tyypilliseen tyyliin pitää huolta oikeudenmukaisuudesta ja moraalista. Asianajajan työ on epämiellyttävää, sillä sitä tehdessä joutuu kohtaamaan yhteiskunnan epäkohtia niin läheltä. Asianajajia ihailee ne, jotka arvostavat heidän tekemäänsä työtä. Toisaalta myös se, että elokuva on kerrottu Atticuksen lasten kautta vaikuttaa asiaan, sillä he tietysti ihailevat isäänsä.
Sateentekijä erosi kahdesta edellisestä elokuvasta siinä, että päähenkilö oli syyttäjä, eikä puolustanut syytöntä. Juristikuva oli muutenkin hyvin erilainen kuin Satakielessä, ja osittain myös Blondin kostossa. Sateentekijän päähenkilö Rudy on halunnut olla juristi pitkään (toisin kuin Blondin kostossa, jossa haaveet oikeustieteelliseen pääsystä syntyivät vasta oikkaripoikaystävästä eroamisen jälkeen), mutta juristeilla ei ole hyvä maine. Rudy kertookin elokuvan alussa, että hänen juristiunelmansa sikisivät sen jälkeen, kun hän oppi kansalaisoikeusjuristeista (?? Tai jotain, eng. civil rights lawyers), jotka olivat kuulemma tehneet mahdottoman: antaneet juristeille hyvän maineen. Terve vaan.
Elokuvan juristit ovat oikeastaan joko teennäisiä ja kieroja valehtelijoita, jotka tekevät mitä vain rahan takia, tai hyväsydämisiä ja väärinymmärrettyjä symppiksiä, jotka auttavat elämän runtelemia ihmisiä. Valehtelijaväitettä en kiistä (oikiksen aloittamisen jälkeen en ole voinut luottaa yhteenkään sanaan, jonka opiskelijakollegani livauttavat leipälävistään), mutta kontrasti on kyllä aika raju. Erityisesti puolustusasianajajat ovat elokuvassa moraalittomia ja kaiken lisäksi ilkeitä!
Oli aika jännää nähdä niinkin negatiivinen juristikuva, kun varsinkin Satakielessä juristeja ihailtiin niin paljon (vaikkakin Atticuksen perhe kuulemma oli kohtalaisen köyhä, mutta verrattuna elokuvan muihin hahmoihin heillä vaikutti menevän ihan hyvin). Blondin kostossa Ellen vanhemmat pitivät oikisopintoja turhina ja Ellen potentiaalin hukkaamisena, mutta loppujen lopuksi juristeihin suhtaudutaan aika neutraalisti. Sateentekijässä juristeja sen sijaan lähtökohtaisesti suorastaan vihataan, heille ei ole tarjolla töitä ja heidän elämänsä on muutenkin paljon vähemmän glamour kuin miten juristien elämää yleensä kuvataan elokuvissa.
Elokuva oli visuaalisesti ihan hyvä. En kiinnittänyt juurikaan huomiota mihinkään erityiseen, mutta pidin elokuvan värityksestä ja tunnelmasta. Juoni oli myös hyvä, ja oli kivaa nähdä enemmän tapauksen valmistelemista, kuin kahdessa aiemmassa. Kaiken kaikkiaan aivan hyvä kokemus.
Annan Blondin kostolle 4.5/5 tähteä, Kuin surmaisi satakielelle 4 ja Sateentekijälle 3. Tarkempia perusteluita ette saa. Ihan hyvä tähtisaldo siis ensimmäisille elokuville, tai sitten minä olen vähän lepsu arvioija. Pidätän kuitenkin oikeuden arviointien muuttamiseen projektin edetessä. Kiitoksia lukijoille, tykätkää ja tilatkaa kanava jne. Leffaehdotukset, kommentit ja kritiikit voinee lähettää pullopostilla tai tulla kertomaan minulle tapahtumissa. ◆