Grain of sand

Tuula Linna

Kun ovi sulkeutuu, laskeutuu hiljaisuus ja rauha. Ihana lapsenlapsi oli yökylässä. Tässä sitä ollaan, isovanhempana ja professorin tehtävää enää muutama vuosi edessä. Eivät vieri vain vuodet vaan vuosikymmenet.

Lukiolaisena mieli pyöri nuoruuden rientojen, erilaisten ammattien ja vähän koulunkin ympärillä. Itselläni meininki oli varsin huoletonta: neljä vuotta lukiota – läksyt välillä tehtiin, välillä oli tärkeämpää pyöriä kavereiden kanssa Kuusamon kirkonkylän raitilla nimeltä Kitkantie. Pohdiskelin, tulisiko minusta lastentarhanopettaja (sanaa päiväkoti ei vielä tunnettu) vai ruotsin kielen opettaja. Matematiikka ei maistunut, fysiikka vielä vähemmän. Lukion lopussa tapahtunut ihmeryhdistäytyminen tuotti yo-kirjoituksissa viisi ällää. Kirjoitusten aattona, alkuvuodesta 1977 iski kertajysäyksenä ajatus, että minusta tuleekin lakimies (juristi-sana oli siihen aikaan vielä ruotsin kieltä). Oikeustieteelliseen, siis, tietenkin! Vanhemmat pyörittelivät silmiään, että mistäs nyt tuulee. Mutta ei muuta kuin tyttö Ouluun Pykälän valmennuskurssille. Ai että osasi olla mielenkiintoista! Heti olin kuin muikku kirkkaissa vesissä. Sisään tiedekuntaan kertayrittämällä, ei komeasti, mutta kelvollisella muutaman pisteen marginaalilla kuitenkin.

Silloin oli kaksi vaihtoehtoa: Helsinki ja Turku. Lapin yliopisto (vuoteen 1991 saakka Lapin korkeakoulu) perustettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1979. Tottahan taajaman tyttö Kuusamosta valitsi näistä kahdesta kaupungista sen pienemmän eli Turun.

Opiskeluaikakin oli lähes yhtä huoletonta kuin lukiossa. Tentit menivät erinomaisesti, hyvin, tyydyttävästi tai hylätysti. Ja oli elämässä muutakin – silloinen poikaystävä kulkee vierellä vieläkin ja ottaa vastaan komentoja lapsenlapsilta nimellä Timo-Vaari.

Olin haaveillut oikeustieteellisen vapaasta opiskelijaelämästä ja aina inhonnut pakkoistumista pulpetissa. Kuvittelin, että käyn kuuntelemassa akateemisen vapauden oikeutuksella vain kiintoisimmat luennot. Ja mitä vielä. Turussa oli juuri syksyllä 1977 käynnistetty tutkinnon uudistus, joka perustui kurssimuotoiseen opetukseen tiukassa etenemisjärjestyksessä. Siellä sitä istuttiin lukiomaisesti massaluennoilla ja professorit latoivat piirtoheittimille harmaantuneita kalvoja, joissa oli tussilla kirjoitettuja kuluneita harakanvarpaita. Niitä sitten kirjoiteltiin muistiin käsin konseptipaperille. Pienryhmäopetus tarkoitti sitä, että noin sadan hengen sisäänotto oli jaettu kolmeen ryhmään. Proffat rullasivat samat tarinat kolmeen kertaan. En tänä päivänäkään käsitä, mikä idea siinä kaikessa oli. Osa opettajista oli kyllä erinomaisia. Suoranaisen ihailun kohteena minulla oli siviilioikeuden professori Leena Kartio.

Tekniikka oli alkeellista. Kopiokoneet – eli Xeroxit, kuten silloin sanottiin – olivat vasta tuloillaan. Käytössä olivat kalkkeeripaperit, joilla sai yhden jäljennöksen, kun sen asetteli kahden paperin väliin.  Tutkielman kirjoitin mekaanisella Facit-merkkisellä matkakirjoituskoneella – tai oikeastaan sen kirjoitti sanelustani Timo, joka osaa kymmensormijärjestelmän (itse kirjoitan tänä päiväkin kahdella sormella). Kirjoituskoneen muutaman kirjaimen varret juuttuivat aina toisiinsa. Vasta kun rikosoikeuden assistenttina vuonna 1983 sain stipendin, hankin Ericsson-nimisen mikrotietokoneen, jossa oli 256 kiloa muistia ja yksi lerppuasema (myöhemmin tulivat kovat korput, sitten CD-levyt – muistitikut olivat vasta kaukaista tulevaisuutta). Tietokoneen näytössä oli ruskea tausta ja kirjaimet olivat sinapinkeltaiset. Tulostimena oli matriisikirjoitin, joka tulosti kirjoituksen pisteinä. Vieläkin kuulen kirjoittimen rouskutuksen korvissani. Mikrotietokoneeni oli Turun tiedekunnassa ihan ensimmäisiä, ja oli kova työ selittää, että kyse ei ollut mikroaaltouunista, joka oli sekin sen ajan uutuuksia.

Professori Kari Joutsamo opetti mystistä oppiainetta nimeltä eurooppaoikeus. Emme käsittäneet lainkaan, mistä oli kysymys. Suomen liittymiseen Euroopan unioniin tuli kulumaan vielä lähes 20 vuotta.  Rikosoikeus kiinnosti ja kirjoitin tutkielmani kuluttajansuojalaissa säädetyistä markkinointirikoksista. Olen vieläkin ylpeä hoksaamastani erosta suhteessa petoksen tunnusmerkistöön: niissähän on erilainen suojeluobjekti. Tämä taisi olla ensimmäinen tutkimuksellinen heureka. Tutkielmasta herui täysi kymppi ja lisäksi rikosoikeuden assistentuuri. Rikosoikeuden professorina oli silloin Eero Backman. Siitä alkoivat jatko-opinnot. 

Ennen oikeustieteen kandidaatiksi valmistumista – maistereista ei vielä puhuttu – olin kesätöissä Loimaan piirin apulaisnimismiehenä. Tämä toimi oli erityisen jännittävä. Välillä yövyin Loimaan poliisilaitoksen yläkerrassa arkistohuoneessa, jossa oli hyllyt täynnä kaikenlaista todistusaineistoa, verisistä karvalakeista lähtien. Muistan kiitollisuudella fiksun rikosylikonstaapelin, joka hienotunteisesti vinkkasi, jos nuorella apuvallesmannilla meinasi mennä jotakin vikaan. Siihen aikaan oli iso haloo ylikorkotileistä ja ihan tavallisia keskiluokkaisia kansalaisia oli esitutkinnassa, koska olivat perustaneet väärällä nimellä tällaisia niin sanottuja Aku Ankka -tilejä. Niitä sitten puntaroin koko kesän.

Väitöksen jälkeen auskultoin Toijalan tuomiokunnassa. Kihlakunnantuomarina oli Gustaf Möller. Auskultointipaikka löytyi siihen aikaan kohtuullisen helposti. Väittelyn ja auskultoinnin jälkeen hain lainsäädäntöneuvoksen virkaa oikeusministeriössä. Viihdyin talossa 20 vuotta. Kun Lapin yliopisto kutsui prosessioikeuden professoriksi vuonna 2011, lähdin mielihyvin pohjoiseen. Vuonna 2017 aloitin Helsingin tiedekunnassa.

1970-luvulla opiskelijoilla ei ollut vielä haalareita. Tärkeää oli kuitenkin pitää päällä collegepuseroa, jossa oli ainejärjestö Lexin logo. Oikkarit kulkivat siihen aikaan Turussa tärkeinä attaseasalkku kädessä. Salkussa oli kallisarvoinen lakikirja ja luentomuistiinpanot. On sittemmin karissut huomattavasti tuo itsevarmuus ja tuntuu, että oikeustiedettäkin osaa vähemmän kuin Turussa peruskurssien jälkeen.

Poliittisesti 1970-luku oli yhä vahvaa Kekkoskautta. Puhuttiin suomettumisesta, joka tarkoitti myötäilyä mahtivaltion, Neuvostoliiton naapuri- ja valtapiirissä. Tasapainoiltiin itsemääräämisoikeuden ja rauhanomaisen rinnakkainelon välillä. Taustalla oli YYA-sopimus, johon Suomen puolueettomuus perustui. Suomen talous nojasi raskaasti idänkauppaan, joka on bilateraalista kauppaa Neuvostoliiton kanssa, eräänlaista vaihtokauppaa. YYA-sopimuksen voimassaolo päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen 1990-luvun alussa. 

Rauhallista aikaa on kestänyt näihin päiviin saakka. Mutta kuinka äkkiä turvallisen elämän peruspilarit voivatkaan sortua! Silmät kyynelissä ja sydän murtuneena seuraamme Ukrainan kansan urhoollista taistelua olemassaolostaan kansakuntana ja itsenäisenä valtiona.

Syvä 1990-luvun alun lama väritti ensimmäisiä virkavuosia oikeusministeriössä, jossa osalleni tuli muun muassa ulosottokaaren valmistelu. Suomessa etenkin pienyrittäjät olivat suurissa vaikeuksissa, kun olivat ottaneet niin sanottuja valuuttaluottoja luottaen siihen, ettei markkaa devalvoida. Toisin kuitenkin kävi, ja markka päästettiin kellumaan vuonna 1992. Taloudellinen lama oli ennennäkemätön. Korko oli 16 prosentin luokkaa samaan aikaan, kun vakuusarvot laskivat ja työttömyys oli suurta. Siinä meni tuhansia omakotitaloja ja teollisuushalleja vasaran alle. – Noina mustina vuosina Metallican kappale Enter Sandman (1991) soi sävy sävyyn. Huikea kappale, kerrassaan.

Nykyisenä sananvapauden aikana ei uskoisi, kuinka voimissaan poliittinen itsesensuuri oli 1970-luvulla. Niitä, jotka eivät osanneet pitää suutaan, presidentti Kekkonen kaitsi lähettelemällä niin sanottuja myllykirjeitä. Voin vain kuvitella, mitä jälkeä Kekkonen olisi saanut aikaan somessa. No, somea ei ollut, kun internetistä ei osattu haaveillakaan. Viestit kulkivat postitse kirjeenä ja jos oikein hätä oli, sähkösanomina. Joukossa oli kuitenkin muutamia uhmakkaita, kuten yleisen oikeustieteen ja kansainvälisen yksityisoikeuden professori Hannu Tapani Klami. Hänen sananvapauttaan ei pidätellyt mikään. 

Puoluepoliittista ja ideologista kamppailua käytiin myös opiskelijapiireissä. Lexissäkin oli porvarisiipi ja Demlex-puoli, ja poliittista väriä tunnustettiin avoimesti. Politisoituminen oli varsin luonnollista, kun muistellaan, kuinka politisoitunut oli myös keskikoulun ja lukioiden Teiniliitto. 1980-luvulla poliittisuus sitten pikkuhiljaa lientyi, mutta 1970-luvulla osa opiskelijoista oli ihan liekeissä.

Näin oman työuran ehtoopuolella voin todeta, että monet oman ikäpolveni ihmiset ovat eläneet kaksijakoisen elämän: ensin huolettoman nuoruuden ja sen jälkeen kovan työelämän, johon on rutistettu kaikki voimat. Aina ei ole huomattu katsoa ympärille kovin valveutuneesti. Emme ole huomanneet ajoissa esimerkiksi kestävyysongelmaa tai edes sitä, että ketsuppipullo ja perunankuoret eivät kuulu samaan jäteastiaan. Mutta vanhanakin sitä vielä oppii, jos ei muuten, niin nuoremmilta.