Yhteiskuntasopimus sopimuksentekotahdon näkökulmasta

Ensimmäisessä kolumnissa käsittelemme jo valistuksen aikakaudella alkunsa saanutta teoriaa yhteiskuntasopimuksesta, peilaten sitä sopimusoikeudelliseen ilmiöön, sopimuksentekotahtoon.

Yhteiskuntasopimuksella tarkoitetaan valtioyhteisön perustamista kaikkien ihmisten keskinäisellä sopimuksella, jolla päästään eroon luonnontilasta, jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan (bellum omnium contra omnes). Kiteyttäen tutkimuskysymyksen yhteen virkkeeseen kuuluisi se näin: voidaanko yhteiskuntasopimusta pitää kaikkia ihmisiä sitovana, mikäli he eivät ole ilmaisseet sopimuksentekotahtoaan ja näin ollen liittyneet yhteiskuntasopimukseen? Jotta olisimme päässeet tutustumaan aineistoon asianmukaisesti, lähetimme kansallisarkistoon tietopyynnön, jossa pyysimme kopiota yhteiskuntasopimuksesta tutkimustarkoituksessa. Kansallisarkisto jätti vastoin kaikkia odotuksia tietopyyntömme sillensä emmekä saaneet edellä mainittua materiaalia. Katsomme kuitenkin, että tutkimuksen legitimiteetti ei aineiston puuttumisen vuoksi vaarannu.

Nähdäksemme ihmisen katsotaan heti syntymänsä hetkestä lähtien tulevan sidotuksi yhteiskuntasopimukseen. Tulkinta on kuitenkin monilta osin ongelmallinen. Ensinnäkin syntymän hetkellä ihminen on lähtökohtaisesti vajaavaltainen holhoustoimilain (HolhTL) 1:2 §:n perusteella ja yhteiskuntasopimuksen hyväksyminen voitaisiin katsoa edellyttävän edunvalvojan hyväksyntää HolhTL 4:26 §:n mukaisesti. Yhteiskuntasopimusta voitaneen pitää lähtökohtaisesti merkittävänä sitoumuksena, joka ei lukeudu HolhTL 4:24 §:n edellyttämiin olosuhteisiin nähden tavanomaisiin sopimuksiin.

Toiseksi voidaan varmasti pitää selvänä, että syntymän hetkellä vauvalle ei ole myöskään riittävän yksityiskohtaisesti käyty läpi sopimussuhteen ehtoja. Yhteiskuntasopimushan kattaa lähtökohtaisesti kaiken sääntelyn, jolla valtio on perustettu ja joilla se asettaa oikeuksia ja velvollisuuksia luonnollisille henkilöille. Edellä mainittu sääntely voidaan katsoa tässä sopimussuhteessa yleisiksi ehdoiksi, jotka tulisivat osaksi sopimussuhdetta. Näin ollen sopimukseen liittyvällä tulisi myös olla tosiasiallinen mahdollisuus tutustua ehtoihin.

Viimeisenä on tarpeen kiinnittää huomiota vielä ylimmän tuomioistuimemme, korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön. Niin kutsutussa ParkkiPate-ratkaisussa KKO 2010:23 on otettu kantaa sopimuksen syntymiseen hiljaisella hyväksynnällä. KKO on ratkaisutekstissään todennut seuraavaa: “Muuhun kuin nimenomaiseen tahdonilmaisuun perustuvan sopimuksen syntyminen edellyttää, että sopimukseen hiljaisesti sitoutuva osapuoli voi ymmärtää menettelynsä merkitsevän sopimukseen sitoutumista ja on tietoinen sopimuksen olennaisista ehdoista.” Nähdäksemme yhteiskuntasopimusta ei voitane siis pitää yksilöä sitovana pelkästään hiljaisen hyväksynnän perusteella, sillä menettely ei läpäise edellä mainittua “ParkkiPate-testiä”.

Koemme vielä tarpeelliseksi esittää lopuksi de lege lata -suosituksen asiassa. Edellä mainituin perustein voidaan siis pätevästi katsoa, että yksittäinen henkilö ei ole sitoutunut hiljaisella hyväksynnällä yhteiskuntasopimukseen. Tästä voimme loogisella syllogismilla tehdä päätelmän, jonka mukaan oikeusjärjestys ei ole pätevästi voimassa henkilöön, joka ei ole sitovasti liittynyt osaksi yhteiskuntasopimusta.

Tutkimuksen ovat kirjoittaneet vapaat tutkijat K & K.

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.