Susanna Lindroos-Hovinheimo
Julkisoikeuden professori
Aloitin opintoni Helsingin oikiksessa muistaakseni vuonna 2002. Olin siinä vaiheessa jo lähes valmis valtiotieteiden maisteri, joten yliopisto oli tuttu. Tuntui silti suurelta muutokselta astua yhteiskuntatieteiden maailmasta oikeuden kentälle. En aluksi päässyt lainkaan jyvälle siitä, miten oikiksessa kannatti opiskella. Pääaineeni valtsikassa oli käytännöllinen filosofia, mikä oli nimestään huolimatta todella teoreettista, ja siitä pidin. Oikiksessa pitikin soveltaa lakipykäliä kuvitteellisiin oikeustapauksiin, joita tentaattorit tarjoilivat. En ymmärtänyt ollenkaan, että kaikenlaisia nippelitietojakin oli opeteltava, usein ulkoa.
En ollut Pykälässä lainkaan aktiivinen, mutta yritin kyllä ensimmäisen vuoden aikana osallistua Codexin toimintaan. Se vaikutti hauskalta, mutta aika pian jäin pois, kun minulla oli jo omat kaveriporukat. Eniten yhteyttä muihin opiskelijoihin sain harjoittelun yhteydessä, kun meistä oikkareista muodostui melko tiivis porukka. Myös graduprojektin ryhmästä tuli vähäksi aikaa mukava yhteisö. Olin rikosoikeuden projektissa ja professori Raimo Lahdella oli suuri merkitys siinä, että ryhmään rakentui hyvä henki.
Opintoni oikiksen kandivaiheessa sujuivat vaihtelevasti ja muutaman kerran taisin epäillä, oliko tiedekunta loppujen lopuksi minun paikkani. Halusin kovasti oppia oikeutta erityisesti siksi, että halusin ymmärtää yhteiskuntaa paremmin. Tämä tiedonjano oli herännyt jo filosofian opintojeni aikana, kun huomasin, että suuri osa yhteiskunnallisista asioista tapahtuu oikeudessa tai oikeuden kautta, eikä meille valtsikassa opetettu oikeusjärjestyksestä juuri mitään. En usko, että olin edes avannut perustuslakia kertaakaan silloin, kun opiskelin valtsikassa. Oikeus oli sokea piste, josta halusin tietää lisää.
Oikiksen aikana tieto kyllä kasvoi, mutta alussa ymmärrys ei lainkaan. Eri oikeudenalojen sääntöjen ja periaatteiden tankkaaminen oli todella työlästä ja usein tylsääkin. Vasta maisterivaiheessa aloin lopulta päästä vauhtiin. Kun oli aika alkaa tuottaa omaa tekstiä, huomasin että opinnot sujuivat paremmin. Graduni kirjoitin rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta ja pystyin hyödyntämään siinä jonkun verran filosofin taitojani. Se tuntui mukavalta. Minullakin oli jotain annettavaa.
Olin opintojeni aikana vuoden verran töissä suurehkossa asianajotoimistossa ja seurasin uteliaisuudella asianajajien elämää. Minulla on siitä vuodesta paljon muistoja, joista osa varsin ristiriitaisia. Työ vaikutti kiinnostavalta, mutta en lopulta kokenut sitä maailmaa omakseni. Hakeuduin tiedekuntaan tutkimusavustajan tehtäviin opintojeni loppupuolella ja sitä kautta päädyin jatkamaan kohti väitöskirjaa. Viihdyin alusta alkaen erinomaisesti tiedekunnan työntekijänä. Huomasin kai, etteivät muutkaan tutkijat niin välittäneet kaikista oikeuden nippeleistä, vaan nyt alkoikin painottua kokonaisuuksien hallinta, looginen päättely, syvällinen analyysi ja oma ajattelu. Olin löytänyt minulle sopivan paikan. Oikeusteorian henkilökunnasta muodostui todella tärkeä ystäväpiiri. Olemme yhä läheisiä.
Väiteltyäni oikeuden tulkinnasta päädyin auskultoimaan Vantaan käräjäoikeuteen. Se oli pitkäaikainen haaveeni ja oli innoissani, kun vihdoin pääsin tuomarin hommiin. Työ oli ajoittain järkyttävän vaikeaa ja sitä oli valtavasti, mutta pikkuhiljaa sekin alkoi sujua. Olen vieläkin sitä mieltä, että tuomarin tehtävät ovat juristille sitä kaikkein kiinnostavinta hommaa, mutta tuomioistuinten aliresursointi surettaa. Olisi hyvä, jos juttuihin ehtisi keskittyä kunnolla. Olen ehtinyt olla hetken töissä myös EU:n tuomioistuimessa, missä tilanne oli sentään vähän parempi.
Minulla oli yliopistourani alkuvaiheessa jonkin verran vaikeuksia saada otetta siitä, minkälaisia töitä oikein haluaisin tehdä. Jos halusin tutkia, niin mitä? Kaikki tuntui vähän hankalalta. Oli vaikeita aikoja yksityiselämässä ja samalla koin, että olin työssäni ajoittain eksyksissä. En osaa sanoa, mikä auttoi, enkä ole hyvä neuvomaan ketään. Itselleni oli luultavasti hyötyä siitä, että olen pitkään pitänyt kirjoittamisesta ja tutkimisesta ja siitä vapauden tunteesta, jota ajatustyöhön uppoaminen tuottaa. Se antoi voimia jatkaa silloinkin, kun ei ollut oikein päämäärää tai selkeää tavoitetta. Sattuma toi myös elämääni uusia ystäviä, joiden elämänasenne opetti minulle paljon. Opin olemaan avoin monenlaiselle ja se auttoi: aloin itse hakea kaikkea jännää tekemistä. Sanoin lähes joka paikkaan ”joo”, jos minua pyydettiin puhumaan, mikä johti varmaan useammankin kerran uupumuksen partaalle. Ylenpalttisen kokeilemisen kautta aloin kuitenkin pikkuhiljaa paremmin tunnistaa sellaisia tehtäviä, joista todella pidin. Keksin mielekkäitä hommia myös itse. Nyt olen ajautunut ihannetyöhöni julkisoikeuden professorina.
Vaikka en osaa ketään neuvoa, suosittelen kuitenkin sen etsimistä, mikä tekee työstä mielekästä. Teemme kaikki paljon töitä. Sen sisällön on oltava omasta mielestä arvokasta, jotta viihtyy. Minulle tuo työ on toistaiseksi löytynyt yliopistolta, sillä saan toteuttaa itseäni niin monella tapaa. Rakastan tutkimusta, pidän opetuksesta ja nautin myös asiantuntijan tehtävistä. Erityisen viehättävää on akateeminen vapaus, joka meillä oikiksessa on lähes pyhä periaate: kukaan ei voi käskeä minua tutkimaan sitä taikka tätä, teen kaikki sellaiset päätökset itse. Työn sisällön valinta on minun ja työni välinen asia.
Erityisen tärkeää juristille on minusta oikeudenmukaisuuden hinku. Opiskelijoissani arvostan aivan erityisesti niitä, jotka ovat tulleet tiedekuntaan parantamaan maailmaa. Toki oma etukin on tärkeä, mutta juristin työkaluilla on hyvää käyttöä yhteiskunnassa. Oikeudella voi saada aikaiseksi paljon hyvää ja aivan loputtomasti pahaa. Olisi arvokasta, että jokainen lakimiesammatissa toimiva tiedostaisi sen.