Look at my lawyer dawg. I’m going to jail
Teksti ja kuvat: Riku-Matti Peltomaa
Valtio-opin ukkeleilla on VOOsse, hämäläisillä pikkujouluristeily ja ammattikorkeilla Kaljaasi sekä iäisiet viinanseivästysmatkat vetten yli ovat velvollisuutena kymmenien ainejärjestöjen isännyysoletetuilla. Miksi oikeustieteen risteilytarjonta on suunnattu pelkästään ensimmäisen vuoden opiskelijoille? Varmaankin hirveä kohtalo potea kolmantena vuonna kateutta rannalta haikaillen, kun fuksit ja phuksit pääsevät nauttimaan vapaudesta Itämeren aalloilla. Tiedonjanoni räjähti ja tajuntani radikaalisti supistui, kun syksyllä 2025 vietin monet hikiset yöt tätä kysymystä miettien. Miksi hallitus vaikenee? Kauhu, kauhu, kauhu, nyt totisesti ikuisuusopiskelijoita syrjitään, maisterit risselle mukaan! Samaa ajatusvirhettä en kuitenkaan enää tekisi, sillä risteilykokemus oli kuin sotaan marssivan nuoren ylioppilaspojan, jonka idealismi kaatuu tykistökeskityksessä yleiseen lihamyllyyn. Nyt minä selkeästi näen, ettei kukaan koskaan ikinä haluaisi risteillä toista kertaa.
Normaalisti vatsahapot pysyvät mahassa ja juotavat menevät kädestä alas kurkkuun, mutta risteilyn kaksipäiväinen karnevaali on kuin aprillipäivä ja juotavat pysyvät kädessä kun sappinesteet tulevat vatsalaukusta ylös hyttilattialle. Fuksiristeilyn ensimmäinen nerokkuus on sen kaksipäiväinen kesto: se rohkaisee ottamaan öllöstä niin kuin orava posket täynnä pähkinää – seuraava päivähän menee haaskuuseen joka tapauksessa – ja lisäksi totuttaa tulevat juristit satatuntisten työpäivien edellyttämään recovery drink -alkoholismiin. Risteilyllä olen nähnyt miehen pesevän hampaat taskulämpimällä oluella. Koko ajan hän hymyili kuin lapsi. Laivan hanaveteen hän ei suostunut koskemaan, myrkyllistä kuulemma.
Fuksiristeilyn toinen nerokkuus on sen uskomaton puuduttavuus: aivan ensinnä vietetään ilta ja yö vangittuna yhtäältä kokolattiamaton ja toisaalta myös kahdentuhannen pelikoneen piirittämänä – missään ei ole merkkejä yöstä tai päivästä, sillä hyteissä ei ole ikkunoille reikiä ellei joku sellaista keksi porata itse. Senkin olen päässyt näkemään, että oikeustieteen ylioppilaat tempaavat kuvaannollisen aloitteen ja tekevät strategisen reiän laiva-WC:n puolustukseen lyöden nyrkillä vessan kattoon kirjaimellisen reiän.
Toisena päivänä vapaudutaan pieneksi hetkeksi Tukholmaan, ja itse asiassa “Stockholm syndrome” onkin saanut nimensä Pykälä ry:n fuksiristeilystä. Suomen kivikauden kanssa yhtä aikaa rakennettu Gamla Stan, hymyilevät ja hyvinvoivat Östermalmin chanelrouvat ja sadalla miljoonalla eurolla restauroitu Vasa-laiva, jonka pelkkä teline maksaa yli 20 miljoonaa euroa – tällaisissa puitteissa ei voi oloansa tuntea kotoisaksi edes ressu-ruotsinsuomalainen jolla on kolme sukupolvea Krunassa, ei tamperelaisen teollisuussuvun vesa tällä hetkellä Lex ry:n jäsen eikä erityisesti ja etenkään luokkaretkellä oleva kainuulainen joka joutui grindaamaan kolme vuotta pääsykokeita päästäkseen Lapin yliopistoon varasijalta. Sisävessa ja sähköt suomalaisilla on ollut jo muutama kymmen vuosi, mutta Kuninkaanlinnan edessä epigeneettinen muisti aktivoituu ja suomalainen rientää pakokauhuisesti matkamuistokaupan kautta takaisin laivaan ryystämään plus jyystämään.
Olisi epärehellistä piälleskelyä väittää, että muistan itsekään matkasta hirveän paljon. Suuryleisön lukunautintoa varten olenkin joutunut turvautumaan suuronnettomuuksia ja muita inhimillisiä katastrofeja varten kehitettyihin menetelmiin: useista riippumattomista lähteistä sekä valitettavan suuren kuva-aineiston pohjalta olenkin saanut fotorealistisen lintuperspektiivikäsityksen fuksiristeilyn tapahtumista. Olen nähnyt muun muassa aurinkokannen nudisteja Itämeren maaliskuussa ja olen nähnyt vihreitä revontulia Ahvenanmaan taivaalla ja olen nähnyt niiden kunniaksi lauletun Finlandia-hymnin. Olen nähnyt litteraturbåten-eläkeläisiä raivoissaan sekä olen saanut toistuvasti kuulla kuinka “båten blir u-båt”.
Varsinaisten eläkeläisten lisäksi olen nähnyt tietysti myös akateemisesti ikääntyneet varjoristeilijät, joille ensimmäinen eikä toinenkaan kerta ole ollut tarpeeksi. Heidän menetelmänsä tähän oli välttää risteilyn pahimmat rasitukset, ja muutamaa risteilyä viisaampana he tällä kertaa välttivät pahimman eivätkä juoneet kaljaa suoraan utareesta niin kuin phuksit ja eivät yrittäneet örveltämisellään tehdä Max-hampurilaisravintolasta no-go zonea niin kuin phuksit eivätkä edes tutustuneet elevaattorioperaattorin kerroksennousuun niin kuin phuksit. Phukseja ja kaiken maailman fukseja taas olen nähnyt sammuneesti velttona makaavan hyttikäytävillä kuin miestä heinää Karjalan kannaksella ‘44.
Olen kuunnellut blues-musiikkia botskin promenaadilla ja olen kuullut kymmenien ainejärjestöaktiivien nimiä öyhötettävän saatanallisten mantrojen lailla ja yhden yön ajan minäkin olin mikissä Jim Morrison. Kuulinpa myös epävaikuttuneen matruusin kävelleen läpi käynnissä olleen kenkä-pelin – itsehän luikin pakoon aina nähdessäni henkilökuntaa – mutta kuitenkin olen nähnyt Pykälän ylivertaisen mestaruuden kengän kuningaslajissa. Olen nähnyt hajonneita laivasiivoajia, kymmenittäin litranvetoisia viinalekoja keskellä käytäviä joissa kuitenkin omat juomat ovat kiellettyjä ja olen nähnyt yhden ilmakiekkopöydän jolta oli potkittu hampaat pois suusta. Olen nähnyt Suomen tullin päästävän läpi kolme viinatrokaria yhdessä trenssitakissa ja olen nähnyt surullisten opiskelijoiden jäävän rannalle kuin Björn på Berghäll.
Minua on tuijottanut silmiin useampi puheenjohtaja siinä-ja-tässä-yhdistyksessä; minä olen menettänyt puolet maallisesta omaisuudestani yksikätisille rosvoille ja toisen puolikkaan tax-free -kauppaan; aamulla olen löytänyt taskustani viisitoista euroa kasinopelimerkkeinä. Kuin Korkeasaaressa konsanaan minä olen päässyt todistamaan suurapinalle ominaisen liikkeen jokakisen variaation päälläseisomisesta aina sängyn alla tetsaamiseen asti – myös olen pannut merkille pellin kolinan naistenvessan oven takana ja huomannut kuinka pissa valuu roskapussista ulos. Itse asiassa olen nähnyt kuinka laivan läpinäkyvät lasiset hissit muuttuvat Korkeasaareksi. Nerokkuuksista kolmas: filmin katkeaminen, ihmeellinen ja ainutlaatuinen ilmiö.
Olen nähnyt buffetissa tekemieni haastatteluiden muistiinpanot muistivihossani. Spekulaatiosta huolimatta kaljahanoja ei saatu äyskäröityä tyhjäksi. Ainakin yksi haastateltavista oli surullinen juoppo: “Se on vähän ikävä et jos haluu tienata rahaa pitää opiskella jotain tällasta.” Muistivihosta hoksaan haastatelleeni jossain välissä myös valtaapitäviä: “Tervetuloa HELP:in ryhmäkokoukseen.” Valitettavasti en saa selvää omasta käsialastani muissa kohdissa – onneksi jonkun toisen käsialalla on vihkooni skriivattu: “Artiklan dokuset tädit ovat erittäin rehtejä. Tarjosin KKO-sitseillä yhdelle tädille kaljan joka maksoi saatavan eli PUOLEN LITRAN JALLUPULLON tästä hyvästä.” Joku taiteellinen artisti-nero oli kai myös tehnyt t-paidan viime vuoden rissejutusta; moro Artiklan lukijat (sikäli kun Artiklassa osataan lukea)! Kaksi kolmannesta edellä kuvatuista sekoiluista on salaa Artiklan ansiota, mutta älkää kertoko muille niin etteivät ne tule kateelliseksi. Loput tein aivan itse, mutta hyssst sillä sekin on salaisuus. Mitä minä en enää olisi nähnyt? Risteilyn jälkeen minulla on rintamalta palanneen miehen tuhannen kilometrin päähän näkevä tuijotus. Lasittuneet silmät ikään kuin räjähtävät päästä. ‘Gen-Z stare’ ei vielä mitään, minulla on nyt ‘Pykälä stare’.
